Kuin ensimmäistä päivää -enskasta on jo viikko, mutta on ollut niin kiire ja perheessä surua, että en ole ehtinyt edes prokkisen valmistumistunnelmia tänne pohtia. Teatterin hallituksessa oli ollut epäilyjä, että näytelmä ei valmistuisi ensi-iltaan. Huvittavaa, ei vaan ärsyttävää on, että epäilyjä esitetään, mutta asianosaiset eivät sano minulle suoraan. Sain toki kuulla tästä mutkan kautta. Ja tietenkään työryhmän fiilistä nakeravat tahot eivät vaivaudu (tai siis he eivät ehdi) käydä katsomassa harjoituksia. Ensi-illan jälkeen sitten sanoin, että jos prokkiksen tilanteesta on joku huolissaan, asiasta voi tulla kysymään ohjaajalta - ja vain ohjaajalta. Okei, myös työryhmän jäsenten fiiliksiä voi kysellä, jos homma oikeasti tuntuu menevät metsään, mutta lähes aina vain ohjaajalla on realistinen kokonaisnäkemys prokkiksen tilasta. Uskon, että tästä ei jäänyt kenellekään närää.
Ensi-ilta oli yksi onnistuneimmista tuolle teatterille ohjaamieni näytelmien enskoista. Rytmi oli kohdallaan, painotukset erottuivat ja tärkeät asiat välittyivät katsomoon. Ja ryhmä teki yhdessä, näki että he nauttivat ja tajusivat itsekin, että tämä kulkee. Toivottavasti prokkis kasvaa vielä esitysten myötä. On aikaa kypsyä.
Minulle on tärkeää tehdä katsojalle. En siis harrasta haastavia rakenteita, visuaalisuutta tai dramaturgiaa, jota peruskatsojan olisi vaikea ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mielistelisin katsojaa, päinvastoin. En tahdo tehdä tekstejä, joista tiedän jo etukäteen, että näistä katsojat ihan varmasti tykkäävät. En häivytä kipeitä tai vaikeita asioita, jos niitä tekstissä on. Minä korostan niitä, etsin haavaa ja ronkin sitä. Katsojaa pitää tölväistä, silittää vastakarvaan. Siitä minä pidän ja sellaisia esityksiä tahdon olla tekemässä. Se vie epämukavuusalueelle sekä tekijän että katsojan, ja niin pitää viedäkin. Tämä ei tietenkään saa olla itsetarkoituksellista. On vain niin, että hyvässä tekstissä yleensä kurkotetaan kohti jotain. Kohti mitä? Alkua, uutta toivoa tai sen loppumista, oikeudenmukaisuutta, ratkaisua kysymykseen johon ei ole olemassa ratkaisua. Ja tähän sisältyy väistämättä kipua, sellaisten asioiden kohtaamista, joita ei todellakaan tahtoisi käsitellä. Tässä on teatterin mahdollisuus: joukko ihmisiä kokoontuu kertomaan ja katsomaan jotain, mikä on olemassaolon kannalta merkityksellistä. He kokoontuvat ottamaan haltuun ylitsepääsemättömiä ongelmia, jakamaan.
Idealistista? Totta helvetissä, mutta kun joskus kokee edes hipaisevansa tuollaista kokemusta, jaksaa taas tarpoa.
Hyvä postaus. Yleensä tällaisia kirjoittavat ne tyypit, joiden päätarkoitus on saada katsoja(/lukija) irvistämään. Toivon, että he eivät julkaise. Itse kuullemma mässäilin vieroitusoireilla yhdessä käsisversiossani mutta en ainakaan myönnä, että tarkoitukseni on näyttää miten yököttävää narkkarin elämä on. Kirja, kuten näytelmäkin tarvitsee huomattavasti enemmän kuin "oon vitun cool kun uskallan kirjoittaa tällasen kauheen kohtauksen".
VastaaPoistaNiin tarvitsee. Joskus teemat ja niistä viritellyt asetelmat ovat sellaisia, että rankkuutta tarvitaan. Olen muuten huomannut omassa kirjoittamisessani, että saatan kyhätä tarina-aihion, jonka läpikirjoittaminen vaatisi jonkin minulle vaikean asian ronkkimista. Alan taistella tarinaa vastaan: yritän houkutella sen johonkin muuhun suuntaan, kunnes annan periksi ja kirjoitan tarinan sinne minne se on vääjäämättä menossa. Tämä jos mikä vaatii minulta rohkeutta.
VastaaPoistaJa tarkoittaako tämä muuten sitä, että tarina on jo ennen keksimistäni olemassa jossain? Että se on kuin maasta törröttävä luu, johon kuin sattumalta kompastuu. Sitä alkaa ihmetellä, mihin jalka osui ja kiinnostuu kun huomaa, että perhana, tuohan on kappale jotain isompaa. Alkaa kaivaminen ja vähitellen kokonaisuus paljastuu. Voi olla, että se on vain jonkin eläimen reisiluu. Tai sitten se on kokonainen dinosarus. Tämä ajatus on laina Stephen Kingiltä. Herra jatkoi ajatustaan vielä jotenkin niin, että tarinaa ei saa kaivaa runnomalla esiin. Se pitää raaputtaa varovasti kerros kerrokselta.