Uskon, että tämä toistuu joka aamu jossain suomalaisessa yläkoulussa tai lukiossa. On aamunavaus, nuoriso nuokkuu ja opettaja täyttää päiväkirjaa tai hässää jotain muuta. Sitten se alkaa, räime. Aggressiivista musiikkia, huutoa, hakkaavia riffejä, kolinaa. Tapahtumaa ensi kertaa todistava varmastikin virittyy odottamaan, että biisin jälkeen sanotaan jotain asenteella. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä musiikin loputtua epävarma poika takeltelee kimittävällä äänellä: "Hyvää koulupäivää toivottaa 8a."
Ensin soitetaan koko koululle lempibiisi ja heti perään pyydetään anteeksi, että soitettiin se. Miksi? Eikö olisi hienompaa olla ylpeä, että jakoi toisille jotain tärkeää?
Esiintyjän ja tietenkin myös kirjoittajan täytyy uskoa siihen, että hänellä on tärkeää sanottavaa ja että hän on kiinnostava. Mistä muusta jakamisen halu voi tulla? Ja ainakin pitää olla toive, että on olemassa edes yksi oikeasti kiinnostunut ihminen, joka oikein odottaa, että saa kuulla esiintyjän tai kirjoittajan jakamaa näkövinkkeliä maailmaan.
Toivominen auttaa jaksamaan. Usein on niin, että todellisuudessa ketään ei kiinnosta. Olen kokenut tämän niin monta kertaa esimerkiksi koulussa. Opetat intoa puhkuen vaikka nyt personifikaatiota, humallut puheestasi ja uskot antavasi helmiä. Tuumit, että tämän kaikki ainakin muistavat, koska esitit asian niin taitavasti. Vaan mitä vielä, muutaman päivän päästä tai viimeistään kokeita tarkastaessasi tajuat, että kukaan ei kuunnellut tai jos kuunteli, ei välittänyt.
Entä sitten tämä: olet ohjannut näytelmää koko syksyn ja nyt se on ensi-illassa. Olet hekumoinut mielessäsi, kuinka katsoja vaikuttuu tästä ja tästä kohdasta ja kuinka esityksen jälkeen on kuin olisi koskettanut jotain merkityksellistä. Saat kukkia ja odotat, että joku sanoisi kerrankin jotain muuta kuin: nää teidän näytelmät on aina yhtä hyviä. MIKSI KUKAAN EI TAJUA, ETTÄ MAAILMA EI TÄMÄN ENSI-ILLAN JÄLKEEN OLE ENÄÄ SAMA?!?! Kihiset kaunaa ja ajattelet lopettaa. Juot itsesi koomaan. Viimeistään kuukauden kuluttua suunnittelet jo uutta projektia.
Sama kirjoittamisessa. Kukaan ei tajua, että olet kirjoittanut maailman tärkeimmän kirjan. Tämä on vain hyväksyttävä, mutta samalla tiedettävä, että oma kirja todella on se maailman tärkein. Sen arvoa on puolustettava viimeiseen asti.
Jos tekijä ei usko, kuka sitten?
