maanantai 28. marraskuuta 2011

Puuttuva kohtaus

Follow my blog with Bloglovin

Olipahan viikko. Töitä joka päivä aamusta pikkutunneille ja perjantaina pikkujoulut. Eilen (tai siis tänään noin klo 00:40) olin käymässä Uuden päivän kässäriä läpi ja havahduin, että mitä helvettiä... Tuossa on kohtaus 25 ja seuraava on 27. Missä on kohtaus 26? Sitä ei ole. En ole missään vaiheessa kirjoittanut sitä. En ymmärrä, olen tarkistanut kässärin moneen kertaan, ja vasta nyt huomaan hutilointini. Mitä muuta olen jättänyt tekemättä???

Lopulta sain kässärin lähtemään määräaikaan mennessä. Siitä seuranneen helpotuksen tunteen synnyttämällä energialla hoitelin rästihommia. Nyt on olo kuin olisi ansainnut itselleen jotain hyvää. Vaikka piisaa tällekin viikolle vielä haipakkaa. Kuin ensimmäistä päivää -enska on hetki hetkeltä lähempänä. Käsiohjelmatekstit sain tänään väsättyä. Musiikkeja en ole valinnut vielä ollenkaan, valot on rakentamatta ja yhden kohtauksen muokkaaminen tekemättä. Näytelmässä tulee joulupukki vierailemaan vanhusten hoitokodin pikkujouluihin. Tuntui, että kohtausta pitäisi jäntevöittää ja niinpä suunnittelin muuttavani tilanteen stand up -numeroksi. Varmaan hyvä idea, kun vain saisi kirjoitetuksi siihen tekstiä. Olen luvannut sen huomiseksi.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tätä on pimeys

Menee työpaikan vessaan ottamaan itsestään kuvan. Ensimmäisen peilin kautta ikinä. Kello on jotain kolme iltapäivällä. On syönyt siihen mennessä kaksi pullaa. Myöhemmin kolmas ja piparia. Glögiä. Missä vain on sokeria. Auton roskapussi pursuaa karkkipaperia, vaikka osan muistaakin kustata roskiin. Peittää jälkensä. Kuinka voi peittää kasvavan mahansa? Tätä on pimeys.

Ottaa kuvan. Yrittää hymyä. Suupielet kaartuvat alaspäin kuin Jammu-sedällä Alibin kannessa. Tätä on pimeys.

Nastat rapisevat tiehen. Hirvitorpedo halkoo sadetta. Mitä tahansa voi hypätä eteen. Harvalla on heijastin, monella mustat vaatteet. Tätä on pimeys.


maanantai 21. marraskuuta 2011

Päivä niin kirkas on

Tänään Päällystakin harkoissa ihmettelimme kässärin Lou Reed -käännösbiisiä. Ilmeisesti herrat Leskinen ja Keski-Vähälä ovat itse kääntäneet Perfect Day -klassikon.

Päivä niin kirkas on
Syödään vähän perunaa
Leipää ja voitakin
Ja myöskin kalaa
(Jos on varaa)


Päivä niin kirkas on
Istutaan puistossa
Ja kun hämärtyy
Mennään himaan


(chorus)
Päivä niin kirkas on
Kanssas kun viettää sen saan
Päivä niin kirkas on
Ei tuu yötä ollenkaan

Päivä niin kirkas on
Puluja ruokitaan
Klassikoita tavaillaan
(Varsinkin venäläisiä)
Se on kivaa

Päivä niin kirkas on
Huoletkin unohtuu
Voi olla hiljaa vaan
Se ei haittaa

(chorus)

Että tämmöinen. Korni kuin mikä, mutta yllättävän hyvin se näyttämöllä tuntuu toimivan. Kaksi elämänlyömää istuu bileiden jälkeen toisen kotona. Tyttö näppäilee kitaraa ja laulaa. On se herkkis kohtaus. On se.

Tähän vielä alkuperäinen Trainspotting-mausteella.


sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa

tai jos niistä tehdään sellainen. Olen törmännyt tähän virkkeeseen kuluneen viikon aikana kahdessa tekstissä. Työmatkoilla olen kuunnellut Riikka Pulkkisen Totta-romaania. Siinä tämä, ilmeisesti alun perin Karen Blixenin, lausahdus tuntuu tiivistävän kirjan teeman. Sama sanonta on myös Esa leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki-näytelmässä, jota ohjaan parhaillaan. Viisaalta kuulostava virke. Ongelmille, erityisesti ylitsepääsemättömille ja mahdottomille, kannattaa antaa tarinan naamio. Tällä tavalla surun voi ottaa haltuun, ehkä jopa jonkinlaiseksi elämän käyttövoimaksi.

Ajatukset ovat jo huomisessa ja tulevassa viikossa. On paljon ohjelmaa, onneksi suurin osa siitä mieluisaa. Uuden päivän käsikirjoitusviikko tulee viemään suurimman osan ajastani, oikein kutkuttaa päästä kirjoittamaan seuraavaa jaksoa.

Sitten on teatteri. Ohjaan päällekkäin kahta näytelmää, joista Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää -ensi-ilta lähestyy. Enää kolme viikkoa ja kaikki on tietysti ihan vaiheessa. Yhtään läpimenoa ei ole vielä saatu tehtyä, mutta se on toki normaalia. Prokkis etenee aikataulussa ja tulee valmiiksi - toivottavasti ilman rähinää tai muuta kipuilua. Toisesta prokkiksesta, Päällystakista, on harkat huomenna. Siitä ensi-ilta on onneksi vasta helmi-maaliskuun vaihteessa. Gogol-dramatisointi on haastava loputtomine yksityiskohtineen ja tilanteineen. Rooleja on varmaan yli viisikymmentä ja tapahtumat etenevät nopealla rytmillä. Tekeminen on tässä vaiheessa hidasta, kun kohtausten pohjat pitää tehdä teknisesti tarkemmin kuin yleensä on tapana. Päällystakki on myös alttiimpi haavoittumiselle kuin moni muu näytelmä: jos näyttelijä on pois, menee kohtuuttomasti aikaa paikata asia seuraavisssa treeneissä, koska pientä omaksuttavaa on niin tolkuttoman paljon.

Ohjaan myös kehitysvammaisten aikuisten ilmaisutaidon ryhmää. Rakennamme esitystä, jonka pitää olla valmis vajaan kahden viikon päästä. Harmittaa, että harjoituksia on enää kaksi ennen esitystä. Huomenna pitää saada paljon aikaan. Olen jostain syystä, tai tiedän minä syyn, ärsyttänyt ryhmän yhteyshenkilöä sen verran, että hän ei ole suostunut kertomaan minulle ryhmän tarkkaa esiintymisaikaa. Myös tietoja esityspaikan tilaratkaisusta odotan. Nämä ratkennevat huomenna.

Keskiviikkona on paljon ohjelmaa. Aamu alkaa kirjoittamisella, puoli yhdeksi ajan Jämsään opettamaan improa, sieltä jatkan viideksi Mänttään juttelemaan nuorisoteatterin tulevaisuudesta ja kuudelta on Krogerus-harkat. Olen kotona joskus yhdeksän jälkeen ja jos jaksan, kirjoitan vielä hetken.

Novellejakin pitäisi ehtiä saada eteenpäin. Viikonloppuna kirjoittaminen sujuikin hyvin, ainakin sain liuskoja paukutettua. Pitäisi tajuta, että ensimmäinen versio on vain kirjoitettava läpi, oli se sitten millaista kuraa hyvänsä. On minulla kaikista novelleista jonkinlaiset pohjat jo olemassa, mutta kaikkia täytyy laajentaa.

Torstaina aion ottaa omaa aikaa ja piipahtaa lankomiehen kanssa leffassa. The Thing -uusinta. Ja hei, perjantaina pääsen elämäni ensimmäisiin työpaikan pikkujouluihin. Woo-hoo. Minä kun en ole koskaan kuulunut yhtään oikein mihinkään. Onhan se hienoa, että ainakin kerran minäkin. Isot odotukset. Ja kuulinhan tänään, kuinka eräänkin Opyn eräätkin opettajat olivat eilen omissa pippaloissaan innostuneet eräisiinkin pikkujouluklassikoihin. Pakko panna tähän hymiö.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Muodon opettelua

Kirjoittaminen on vieläkin edistynyt hitaasti, mutta olen minä jotain saanut aikaankin. Avauduin jo viime talvena, kuinka yritän rakentaa pidempiä novelleja ja kuinka vaikealta se tuntuu. Sama fiilis edelleen, vaikka teksteihin on mittaa alkanut tullakin. Pidempi, noin kolmenkymmenen sivun muoto vaatii ihan toisenlaista ajattelua kuin esikoisen pisimillään viidentoista sivun novellit. Toisaalta on ihanaa, kun saa kirjoittaa maailmaa enemmän esiin. Toisaalta se on kamalaa: mikä on oleellista, säilyykö jännite (ja ylipäänsä millainen jännite pitkässä novellissa pitäisi olla), kuinka suuria tarinoita pitäisi kirjoittaa? Suuria siinä mielessä, että pitääkö olla jokin elämää järisyttävä tapahtuma, jotta tarina kantaa? Siis minun tapauksessani. Kirjoittaahan esimerkiksi Richard Ford pitkiä novelleja, joissa ulkoiset tapahtumat saattavat olla aivan pieniä. Kertojan ajatuskulkujen kuvaukset, henkilöiden ristivalotus, sisäinen paine.

Myös muuta kirjoittamisen opettelua on ollut - ja tuntuu, että oppimista riittää vielä pitkään. Pääsin dialogikirjoittajaksi Ylen Uusi päivä -sarjaan. Olenhan minä pikkaisen jo aiemmin draamaa kirjoittanut, mutta tämä on kokonaan uutta. Oikeastaan hienointa on olla tiimin jäsen. Minulla on oma selkeä paikka, jonka täyttämistä opettelen. Ja se tuntuu hyvältä.

Kuin tarinassa

Tänä vuonna osallistuin kahteen juoksutapahtumaan. Kesäkuussa juoksin puolikkaan Forssan suvi-illassa aikaan 1:54.08. Olin tulokseen tyytyväinen, koska jokin ihme polvivaiva oli haitannut harjoittelua koko kesäkuun. Polvi parani, mutta heinäkuussa iski tuttu nivuskipu, tällä kertaa toiselle puolelle kuin edellisenä kesänä. Pitäisi tajuta rajansa ja reenata maltillisemmin. Ehkä sitten ensi kesänä. Pirkan hölkän pystyin kuitenkin juoksemaan lokakuussa ja se olikin vaikein Pirkka tähän asti.

Ehkä lähdin liian lujaa, en tiedä. Joka tapauksessa vatsa kramppasi jo ennen puolta matkaa noin 15 kilometrin kohdalla. Jouduin pysähtymään ja vaikka pääsinkin pian jatkamaan, oli voimaton olo. Niinpä sitten kävelin lopun mäissä, ja porukkaa meni rynnimällä ohi. Aika oli lopulta 3:27.

Hauskaa oli se, että kaverini, jonka ohitin viime vuonna viimeisellä kilometrillä, paineli nyt ohitseni lähes täsmälleen samassa kohtaa, juuri ennen viimeistä mäkeä. Tuntui kuin olisi ollut jossain tarinassa. Ensi vuonna Katsotaan kuka on kuka.

Loppusyksyn lenkkeily on onnistunut hienosti. Olen ottanut pk-lenkeille sauvat mukaan ja käyttänyt niitä harjun ylämäissä. Puijon maastossakin kolusimme yhden viikonlopun, siellä vasta on jyrkkiä mäkiä. Sauvojen lisäksi olen ottanut käyttöön Sports Trackerin, ihmeesti sekin motivoi. Teknologiafetissi on hieno asia. Jokin lähiaikojen tavoite pitäisi tosin keksiä. Tammikuun lopun Kotirataultra voisi olla sellainen, se kun jäi tänä vuonna hölkkäämättä. Puolikas matka (25 km) voisi olla inhimillinen pakkasellakin.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Vuoden isä

Ei, se en ole minä. Eikä ole kaverini palomies-Tommikaan. Hän sinnitteli esimerkillisesti loppumetreille asti mutta prakasi viikko sitten ja menetti mahdollisuutensa. Tämä valitettava moka sattui pelastuslaitoksen saunaillassa (no ihme). On helppo kuvitella, kuinka kaikkensa antaneet palomiehet raahaavat sankaritöistä väsyneet luunsa lauteille ja korkkaavat. Seuraavana päivänä Tommi ei pystyt viemään lapsiaan uimakouluun. Autokin jäi huoltamatta, ja laatta lensi kuulemma vielä kahdeksalta illalla. Ei tullut Tommista taaskaan vuoden isää. Veimme vaimon kanssa hänelle tänään sentään neljän senttilitran Ballantines-pullon lohdutuspalkinnoksi. Kaveri tuntui olevan hyvillään, ja seuraavana vuonna on taas uusi mahdollisuus yrittää.

Tommi on pinnistänyt aiemminkin - ja lähes onnistunut. Edellisellä kerralla lupaavalta vaikuttanut isävuosi karahti seuraavalla tavalla: perheen esikoinen nukkuu huonosti ja vaimo on väsynyt valvomiseen. Tommi lupautuukin urheasti yötuuriin pienokaisen kanssa. Jossain vaiheessa yötä vaimo herää lapsen parkuun ja ajattelee ensin, että mies kyllä hoitaa tilanteen. Parku jatkuu, vaimo menee kurkkaamaan makkariin ja löytää lapsen lattialta. Pienokainen on pudonnut sängystä, vaan mitä tekee Tommi? Nukkuu sikeästi tilanteen ja vuoden isä -palkinnon ohi.

Vanhemmuus tuntuu nykyään olevan usein kovin vakavaa, eikä se tietty mitään leikkimistä ja laulamista olekaan - aina. Palomieskaverilla ja hänen vaimollaan on kadehtittavan hieno taito osata keventää arjen raskaat asiat huumorilla. Toista tölvitään, mutta rakkaudella.

torstai 10. marraskuuta 2011

Pystytkö kurkkaamaan sohvan alle?

Ja jos pystyt, pääsetkö ylös? Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, se ei tunnu vielä miltään. Ei ainakaan siltä, että olisin vanha. Toisaalta, seuraavaksi tuleekin sitten viisikymmentä - onko se paljon? Ystäväni totesi viikko sitten ravintola Roastissa kalalautasen äärellä, että: "Viiskymmentä ei oo tänä päivänä mitään." Ei olekaan.

Tai ei pitäisi olla. Tämän syksyn töissäni olen kuitenkin useamman kerran huomannut olevani tilanteessa, jossa olen joutunut säätämään tekemistä sen vuoksi, että viisikymppinen ihminen ei ole pystynyt istumaan lattialle. Yhdeltä on leikattu polvi, toiselta lonkka, kolmannelta on selkä sökönä. Ja eräs on ilmoittanut tekstiviestillä jäävänsä ohjaamastani näytelmästä pois, koska hänen alkoholisminsa on kehittynyt niin pitkälle, ettei hän pysty enää sitoutumaan.  Tämä on minusta surullista.

Lautasmalli, liikunnalla iloa elämään, viinan kanssa ei leikitä - ja muita kliseitä. On ihan oikeasti totta, että esimerkiksi istumatyö yhdistettynä liikunnattomaan elämäntapaan, epäterveellinen ruokavalio ja jokaviikkoinen känni saavat ihmiseltä ennen pitkää niin ruumiin kuin hengenkin remonttiin.

Ja tämä ennen pitkää näyttää siis olevan noin viisikymppisenä.

En aio lopettaa roskaruoan syömistä, viinaakin tulen varmasti juomaan vielä litratolkulla. Pitää vain yrittää tasapainottaa se kaikki, miettiä mitä kohtuus tarkoittaa ja liikkua. Ei se helppoa ole, koska ympäristö on täynnä houkutuksia ja mainostajat ovelia.

Toivottavasti pysyn kunnossa ja terveenä. Yritän tehdä, minkä voin. Minua motivoi se, että tahdon elää lasteni ja muiden läheisteni kanssa täyttä elämää ilman rajoja - ainakin ilman itse aiheutettuja.