Christmas card

Suru tykyttää taustalla ja nousee välillä pintaan. Olen ajatellut tänäänkin äitiä paljon, mutta myös muita asioita, esimerkiksi:

I Miksi kansanmusiikkia ei soiteta epävireisesti, rumasti ja vaarallisesti? Tai kyllä varmaan jossain soitetaan,   mutta miksi niin ei tehty Tampereen Työväen Teatterin Anna-Liisa -musikaalissa? Tuntui siltä, että esitykseen haettiin alkuvoimaa, viettiä ja kiimaa kansanmusiikilla ja -tanssilla, mutta tämä mahdollisuus hukattiin liian kiltillä ja räväkkyyttä demonstroivalla toteutuksella. Totta kai on selvää, että suuren näyttämön prokkiksessa ei voi ottaa riskejä, vaan silti olisi ollut niin hienoa nähdä, kuinka tinkimättömän estottomasti ja heittäytymällä toteutettu soitto ja tanssi olisivat keskustelleet Anna-Liisa -tragedian kanssa. Tuosta sain kyllä idean: ihan saatanan rumaa, epävireistä ja vimmaista kansanmusiikkia pitää saada johonkin esitykseen.

Warren Ellisin näköinen ja elkeinen maahinen olisi tehnyt TTT:n Anna-Liisalle kutaa.

II Sampo. Hän muutti vaimonsa kanssa pohjoiseen ja kirjoittaa siellä Erakoksi -blogia. Olemme olleet aika ajoin paljon tekemisissä ja puuhanneet teatteria, jopa performanssin. Välillä, ja yleensä, yhteydenpito on ollut huonoa. Tämä siksi, koska olen huono pitämään yhteyttä ihmisiin. Menen kulloisiinkin omiin ympyröihini niin syvälle, että en muista niitä joita pitäsi. Ajattelin tänään, että Sampon kanssa tekeminen on aina ollut pakotonta ja palkitsevaa. On huippua päästä tekemään töitä ihmisen kanssa, joka tarttuu toimeen heti ja saa omalla innostumisellaan toisetkin jaksamaan. Toivon todella, että teemme yhdessä joskus vielä jotain.

III Joulu. Siitä olen ajatellut suklaita napsiessani, että se voisi olla aikaa valheiden ja naamioiden riisumiselle. Esimerkiksi näin:

Surua ja pieniä toiveita

Äiti kuoli eilen. Tuon virkkeen voi jokainen kirjoittaa kerran. Yllätyksenä äitini kuolema ei tullut, hän ehti olla sairaalassa kahdeksan kuukautta ja kuihtui hitaasti pois. Ajattelen, että hän eli täyden elämän. Tietysti tunnen ikävää - ja luulenpa että se on vasta heräämässä. Viimeisen viikon äiti oli saattohoidossa. Hän puhui ehkä sanan tai kaksi, raotti välillä silmiään ja taisteli hengittääkseen. Kävin häntä viikolla katsomassa ja lupasin tuoda lapset vielä käymään. Menimme eilen. Äiti kuuli lasten äänet, avasi silmänsä ja yritti sanoa jotain. Tuntuu, että äiti odotti ja että hän oli tämän jälkeen valmis.

Työt olen saanut tehtyä. Tämän vuoden viimeisen Uuden päivän kässärin lähetin eilen illalla. Jaksosta jäi hyvä fiilis, toivottavasti en jättänyt kirjoittamatta jotain kohtausta tai muuta... En jaksanut käydä enää viimeistä tarkistusta läpi. Tänään olen hoitanut pieniä rästihommia ja ollut paljon lasten kanssa. Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään enää tällä viikolla.

Joulun vietämme Peurungassa. Olemme useampana vuonna tehneet joulun kotiin ja kutsuneet läheisiä. Nyt ilmoitimme jo kesällä, että lähdemme jonnekin ja mukaan saa tulla. Anoppi liittyykin seuraamme, ja se on oikein hyvä. Toivon pieniä asioita. Tahtoisin saada olla rauhassa. Alun perin ajattelin viettää urheilujoulun, mutta nyt uskon vain lepääväni. Ehkä hölköttelen vähän, lillun altaassa ja lasken pari kertaa vesiliukumäen pojan kanssa. Vaimo on urheillut parin kuluneen kuukauden aikana tolkuttomasti, että pystyy kuulemma sitten ottamaan Peurungan tarjonnasta kaiken irti. Tänään illalla hänelle nousi kuume. On ehkä hyvä, että hänkin huilaa välillä.

Saisinpa uuden Baudelaire-käännöksen lahjaksi. Pahan kukkia kelpaisi tutkia pyhinä. iPadiin olen hankkinut yhden kirjan. Kyllä, Stephen Kingin uusimman - oliko sen nimi Kuvun alla? Mikä minua vaivaa? Lupasin jo kaksikymmentä vuotta sitten, että en osta enää yhtään Kingin kirjaa. No, On Writing -opuksen hankin joskus Dublinista, mutta se on ihan eri asia. Tuo on muuten oikein hyvä kirjoittamisopas (vaikka en minä niistä oikeastaan mitään tiedä, koska olen lukenut vain pari. Työ opettaa ja muita fraaseja.). Joka tapauksessa, aion kokeilla, millaista on lukea iso romaani tabletilta. Skeptinen olen.

Kirjoittaakin aion, monta novellia huutaa muokkausta ja kehittelyä. Nämä suunnitelmat kun toteuttaa, on lomalla taas kerran kiire. Peurungasta jatkamme Kuopioon muutamaksi päiväksi. Kotiin palaamme juhlimaan uutta vuotta. Tai minä hillun lankomiehen ja lasten kanssa. Vaimo lähtee keikalle.

Älä ole katsojalle kiltti

Kuin ensimmäistä päivää -enskasta on jo viikko, mutta on ollut niin kiire ja perheessä surua, että en ole ehtinyt edes prokkisen valmistumistunnelmia tänne pohtia. Teatterin hallituksessa oli ollut epäilyjä, että näytelmä ei valmistuisi ensi-iltaan. Huvittavaa, ei vaan ärsyttävää on, että epäilyjä esitetään, mutta asianosaiset eivät sano minulle suoraan. Sain toki kuulla tästä mutkan kautta. Ja tietenkään työryhmän fiilistä nakeravat tahot eivät vaivaudu (tai siis he eivät ehdi) käydä katsomassa harjoituksia. Ensi-illan jälkeen sitten sanoin, että jos prokkiksen tilanteesta on joku huolissaan, asiasta voi tulla kysymään ohjaajalta - ja vain ohjaajalta. Okei, myös työryhmän jäsenten fiiliksiä voi kysellä, jos homma oikeasti tuntuu menevät metsään, mutta lähes aina vain ohjaajalla on realistinen kokonaisnäkemys prokkiksen tilasta. Uskon, että tästä ei jäänyt kenellekään närää.

Ensi-ilta oli yksi onnistuneimmista tuolle teatterille ohjaamieni näytelmien enskoista. Rytmi oli kohdallaan, painotukset erottuivat ja tärkeät asiat välittyivät katsomoon. Ja ryhmä teki yhdessä, näki että he nauttivat ja tajusivat itsekin, että tämä kulkee. Toivottavasti prokkis kasvaa vielä esitysten myötä. On aikaa kypsyä.

Minulle on tärkeää tehdä katsojalle. En siis harrasta haastavia rakenteita, visuaalisuutta tai dramaturgiaa, jota peruskatsojan olisi vaikea ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mielistelisin katsojaa, päinvastoin. En tahdo tehdä tekstejä, joista tiedän jo etukäteen, että näistä katsojat ihan varmasti tykkäävät. En häivytä kipeitä tai vaikeita asioita, jos niitä tekstissä on. Minä korostan niitä, etsin haavaa ja ronkin sitä. Katsojaa pitää tölväistä, silittää vastakarvaan. Siitä minä pidän ja sellaisia esityksiä tahdon olla tekemässä. Se vie epämukavuusalueelle sekä tekijän että katsojan, ja niin pitää viedäkin. Tämä ei tietenkään saa olla itsetarkoituksellista. On vain niin, että hyvässä tekstissä yleensä kurkotetaan kohti jotain. Kohti mitä? Alkua, uutta toivoa tai sen loppumista, oikeudenmukaisuutta, ratkaisua kysymykseen johon ei ole olemassa ratkaisua. Ja tähän sisältyy väistämättä kipua, sellaisten asioiden kohtaamista, joita ei todellakaan tahtoisi käsitellä. Tässä on teatterin mahdollisuus: joukko ihmisiä kokoontuu kertomaan ja katsomaan jotain, mikä on olemassaolon kannalta merkityksellistä. He kokoontuvat ottamaan haltuun ylitsepääsemättömiä ongelmia, jakamaan.

Idealistista? Totta helvetissä, mutta kun joskus kokee edes hipaisevansa tuollaista kokemusta, jaksaa taas tarpoa.

Ehtiikö vartissa mitään?

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että tarvitsen vähintään kaksi tuntia rauhallista aikaa voidakseni kirjoittaa. Ensin pitää virittäytyä, lukea ja korjailla edellisen kirjoitussession tuotoksia. Välillä käyn syömässä omenan ja selaan päivän lehteä. Sitten alkaa varovainen lämmittely. Kirjoitan lauseen. Jään tuijottamaan sitä, todennäköisesti pyyhin sen pois. Käväisen netissä: Facebook, Last.fm, Twitter, Blogger. Ja vielä kerran Facebook. Aloitan alusta, etsin ajatusta, lähtökohtaa, reikää paperissa. Josain vaiheessa huomaan kirjoittaneeni jo yhden kappaleen. Vauhti kiihtyy, solahdan keksimäni maailman sisään. Tämä hetki on ehkä puolentoista tunnin kohdalla. Jos aikaa on kolme tuntia, ehdin paukuttaa useamman liuskan.

Olen selvästi kehittänyt kirjoittamisrituaalin, harmillisen aikaa vievän sellaisen. Vai onko se virittäytymisrituaali? Joka tapauksessa, kustannustoimittajani kysyi, että enkö pienten lasten isänä voisi kirjoittaa esimerkiksi lastenohjelmien aikana? Olisihan siinä tunti. En kehdannut sanoa, että tunnissa en ehdi edes aloittaa. Venkoilin jotain, että pitäähän ne kotityötkin joskus tehdä - ja tottahan se onkin. Tosin ihan varmaa on myös, että jos pystyisin siirtymään kirjoittamiseen ilman rituaalia, en varmasti pyyhkisi Pikku kakkosen aikana pölyjä tai kokkaisi.

Onkohan rituaali väärä sana? On toki selvää, että kaikki sijaistoiminnot ennen kirjoittamisen aloittamista ovat yrityksiä paeta. Näin on varmasti suurella osalla kirjoittajista. Talo kiiltelee puhtautta, kun dead-line lähenee, tokaisi yksi käsikirjoittajatuttu.

Rutiini on ehkä parempi sana. Käyn mielelläni läpi tietyn määrän asioita tietyssä järjestyksessä ennen kuin ryhdyn itse työhön. Olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen heti. Istun alas ja sormet näppikselle. Ei onnistu. Ajatus ei virtaa, yhtään. Ihan hyvin sitä voi surffata vähän ja taahata, koska muuten istuisi ja odottaisi. Tuskastuisi. Jättäisi koko homman.

Vaan eipä hätäillä. Minusta tuntuu, että olen löytämässä keinon rutiinin rikkomiseen. Olen muutaman kerran viikon sisällä kirjoittanut julkisella paikalla: huolto-asemalla, kahvilassa, yliopiston alakuppilassa. Jokaisella kerralla olen pystynyt siirtymään keskittyneeseen kirjoittamiseen muutamassa minuutissa. Riko rutiini, lähde kotoa?

Kahdeksan pykälän haaste

Työpäivän jälkeen blogissa odotti yllätys: Paula / Luen ja kirjoitan oli haastanut minut kertomaan kahdeksan  uutta asiaa itsestäni. Toimeen siis.

1. Aloitin kahdeksannella luokalla Venäjän opiskelun ja kirjoitinkin sen keväällä -91. Oltuani 12 vuotta yliopistossa kirjoilla ja saatuani viimein graduni valmiiksi tajusin, että en ollut suorittanut toista pakollista vierasta kieltä. Asuin tuolloin Turussa ja onnenkantamoisena pääsin heti venäjän intensiivikurssille. Sain suorituksen kuukaudessa ja tutkinnon valmiiksi. Olen kertonut venäjän opiskelusta ja opettajastani Veli-Venäjästä Olavi Jaman toimittamassa Kielivuori-kirjassa. Tarinan nimi on Leveeselkäinen Veli.

2. Olen reservin sivari, mutta nuorena olin innokas metsästäjä. Suoritin metsästystutkinnon heti kun se oli mahdollista ja intoilin sorsa- ja jänispassissa. En koskaan päättänyt lopettaa metsästämistä. Se vain jäi. Pari vuotta sitten tajusin, että aseeni ovat olleet pussissa jo yli kymmenen vuotta. Myin ne Sämpylle.

3. Tahtoisin ohjata Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Haave on epärealistinen, koska olen ainakin vielä vakuuttunut, että Bulgakovin romaani ei taivu riittävän hyväksi dramatisoinniksi. Mitä pitäisi painottaa ja minkä kustannuksella?

4. Minulla on teknologiafetissi, vaikka en härveleistä lopulta mitään ymmärräkään.

5. Olen Mike Leigh -fani. Hänen elokuvansa Vuosi elämästä oli minulle tämän vuoden vahvin leffakokemus. Se sai ajattelemaan vanhenemista, valintoja, ystävyyden ylläpitämistä ja onnellisuutta. Suosikkini on ehkä kuitenkin Naked.

6. Tahtoisin ostaa sukset. Olen kuitenkin sen verran tumpelo ja laiska, että en varmaan jaksaisi huoltaa niitä. Tahtoisiko joku alkaa henkilökohtaiseksi suksihuoltajakseni?

7. Minulla on tapana villitä lapset, etenkin ruokapöydässä. Alan rummuttaa ja laulaa. Tyttäreni on ottanut jo asiakseen huomauttaa minua, että ruokapöydässä ei hassutella.

8. Pitää olla vähintään kaksi tuntia rauhallista aikaa, että pystyn aloittamaan kirjoittamisen. Kirjoitussessioihin liittyviin rituaaleihin palaan blogissani myöhemmin.

Kiitän Paulaa haasteesta ja haastan edelleen Lauran, Marjon ja Johannan kertomaan kahdeksan uutta asiaa.

Puuttuva kohtaus

Follow my blog with Bloglovin

Olipahan viikko. Töitä joka päivä aamusta pikkutunneille ja perjantaina pikkujoulut. Eilen (tai siis tänään noin klo 00:40) olin käymässä Uuden päivän kässäriä läpi ja havahduin, että mitä helvettiä... Tuossa on kohtaus 25 ja seuraava on 27. Missä on kohtaus 26? Sitä ei ole. En ole missään vaiheessa kirjoittanut sitä. En ymmärrä, olen tarkistanut kässärin moneen kertaan, ja vasta nyt huomaan hutilointini. Mitä muuta olen jättänyt tekemättä???

Lopulta sain kässärin lähtemään määräaikaan mennessä. Siitä seuranneen helpotuksen tunteen synnyttämällä energialla hoitelin rästihommia. Nyt on olo kuin olisi ansainnut itselleen jotain hyvää. Vaikka piisaa tällekin viikolle vielä haipakkaa. Kuin ensimmäistä päivää -enska on hetki hetkeltä lähempänä. Käsiohjelmatekstit sain tänään väsättyä. Musiikkeja en ole valinnut vielä ollenkaan, valot on rakentamatta ja yhden kohtauksen muokkaaminen tekemättä. Näytelmässä tulee joulupukki vierailemaan vanhusten hoitokodin pikkujouluihin. Tuntui, että kohtausta pitäisi jäntevöittää ja niinpä suunnittelin muuttavani tilanteen stand up -numeroksi. Varmaan hyvä idea, kun vain saisi kirjoitetuksi siihen tekstiä. Olen luvannut sen huomiseksi.

Tätä on pimeys

Menee työpaikan vessaan ottamaan itsestään kuvan. Ensimmäisen peilin kautta ikinä. Kello on jotain kolme iltapäivällä. On syönyt siihen mennessä kaksi pullaa. Myöhemmin kolmas ja piparia. Glögiä. Missä vain on sokeria. Auton roskapussi pursuaa karkkipaperia, vaikka osan muistaakin kustata roskiin. Peittää jälkensä. Kuinka voi peittää kasvavan mahansa? Tätä on pimeys.

Ottaa kuvan. Yrittää hymyä. Suupielet kaartuvat alaspäin kuin Jammu-sedällä Alibin kannessa. Tätä on pimeys.

Nastat rapisevat tiehen. Hirvitorpedo halkoo sadetta. Mitä tahansa voi hypätä eteen. Harvalla on heijastin, monella mustat vaatteet. Tätä on pimeys.

Päivä niin kirkas on

Tänään Päällystakin harkoissa ihmettelimme kässärin Lou Reed -käännösbiisiä. Ilmeisesti herrat Leskinen ja Keski-Vähälä ovat itse kääntäneet Perfect Day -klassikon.

Päivä niin kirkas on
Syödään vähän perunaa
Leipää ja voitakin
Ja myöskin kalaa
(Jos on varaa)


Päivä niin kirkas on
Istutaan puistossa
Ja kun hämärtyy
Mennään himaan


(chorus)
Päivä niin kirkas on
Kanssas kun viettää sen saan
Päivä niin kirkas on
Ei tuu yötä ollenkaan

Päivä niin kirkas on
Puluja ruokitaan
Klassikoita tavaillaan
(Varsinkin venäläisiä)
Se on kivaa

Päivä niin kirkas on
Huoletkin unohtuu
Voi olla hiljaa vaan
Se ei haittaa

(chorus)

Että tämmöinen. Korni kuin mikä, mutta yllättävän hyvin se näyttämöllä tuntuu toimivan. Kaksi elämänlyömää istuu bileiden jälkeen toisen kotona. Tyttö näppäilee kitaraa ja laulaa. On se herkkis kohtaus. On se.

Tähän vielä alkuperäinen Trainspotting-mausteella.

Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa

tai jos niistä tehdään sellainen. Olen törmännyt tähän virkkeeseen kuluneen viikon aikana kahdessa tekstissä. Työmatkoilla olen kuunnellut Riikka Pulkkisen Totta-romaania. Siinä tämä, ilmeisesti alun perin Karen Blixenin, lausahdus tuntuu tiivistävän kirjan teeman. Sama sanonta on myös Esa leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki-näytelmässä, jota ohjaan parhaillaan. Viisaalta kuulostava virke. Ongelmille, erityisesti ylitsepääsemättömille ja mahdottomille, kannattaa antaa tarinan naamio. Tällä tavalla surun voi ottaa haltuun, ehkä jopa jonkinlaiseksi elämän käyttövoimaksi.

Ajatukset ovat jo huomisessa ja tulevassa viikossa. On paljon ohjelmaa, onneksi suurin osa siitä mieluisaa. Uuden päivän käsikirjoitusviikko tulee viemään suurimman osan ajastani, oikein kutkuttaa päästä kirjoittamaan seuraavaa jaksoa.

Sitten on teatteri. Ohjaan päällekkäin kahta näytelmää, joista Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää -ensi-ilta lähestyy. Enää kolme viikkoa ja kaikki on tietysti ihan vaiheessa. Yhtään läpimenoa ei ole vielä saatu tehtyä, mutta se on toki normaalia. Prokkis etenee aikataulussa ja tulee valmiiksi - toivottavasti ilman rähinää tai muuta kipuilua. Toisesta prokkiksesta, Päällystakista, on harkat huomenna. Siitä ensi-ilta on onneksi vasta helmi-maaliskuun vaihteessa. Gogol-dramatisointi on haastava loputtomine yksityiskohtineen ja tilanteineen. Rooleja on varmaan yli viisikymmentä ja tapahtumat etenevät nopealla rytmillä. Tekeminen on tässä vaiheessa hidasta, kun kohtausten pohjat pitää tehdä teknisesti tarkemmin kuin yleensä on tapana. Päällystakki on myös alttiimpi haavoittumiselle kuin moni muu näytelmä: jos näyttelijä on pois, menee kohtuuttomasti aikaa paikata asia seuraavisssa treeneissä, koska pientä omaksuttavaa on niin tolkuttoman paljon.

Ohjaan myös kehitysvammaisten aikuisten ilmaisutaidon ryhmää. Rakennamme esitystä, jonka pitää olla valmis vajaan kahden viikon päästä. Harmittaa, että harjoituksia on enää kaksi ennen esitystä. Huomenna pitää saada paljon aikaan. Olen jostain syystä, tai tiedän minä syyn, ärsyttänyt ryhmän yhteyshenkilöä sen verran, että hän ei ole suostunut kertomaan minulle ryhmän tarkkaa esiintymisaikaa. Myös tietoja esityspaikan tilaratkaisusta odotan. Nämä ratkennevat huomenna.

Keskiviikkona on paljon ohjelmaa. Aamu alkaa kirjoittamisella, puoli yhdeksi ajan Jämsään opettamaan improa, sieltä jatkan viideksi Mänttään juttelemaan nuorisoteatterin tulevaisuudesta ja kuudelta on Krogerus-harkat. Olen kotona joskus yhdeksän jälkeen ja jos jaksan, kirjoitan vielä hetken.

Novellejakin pitäisi ehtiä saada eteenpäin. Viikonloppuna kirjoittaminen sujuikin hyvin, ainakin sain liuskoja paukutettua. Pitäisi tajuta, että ensimmäinen versio on vain kirjoitettava läpi, oli se sitten millaista kuraa hyvänsä. On minulla kaikista novelleista jonkinlaiset pohjat jo olemassa, mutta kaikkia täytyy laajentaa.

Torstaina aion ottaa omaa aikaa ja piipahtaa lankomiehen kanssa leffassa. The Thing -uusinta. Ja hei, perjantaina pääsen elämäni ensimmäisiin työpaikan pikkujouluihin. Woo-hoo. Minä kun en ole koskaan kuulunut yhtään oikein mihinkään. Onhan se hienoa, että ainakin kerran minäkin. Isot odotukset. Ja kuulinhan tänään, kuinka eräänkin Opyn eräätkin opettajat olivat eilen omissa pippaloissaan innostuneet eräisiinkin pikkujouluklassikoihin. Pakko panna tähän hymiö.

Muodon opettelua

Kirjoittaminen on vieläkin edistynyt hitaasti, mutta olen minä jotain saanut aikaankin. Avauduin jo viime talvena, kuinka yritän rakentaa pidempiä novelleja ja kuinka vaikealta se tuntuu. Sama fiilis edelleen, vaikka teksteihin on mittaa alkanut tullakin. Pidempi, noin kolmenkymmenen sivun muoto vaatii ihan toisenlaista ajattelua kuin esikoisen pisimillään viidentoista sivun novellit. Toisaalta on ihanaa, kun saa kirjoittaa maailmaa enemmän esiin. Toisaalta se on kamalaa: mikä on oleellista, säilyykö jännite (ja ylipäänsä millainen jännite pitkässä novellissa pitäisi olla), kuinka suuria tarinoita pitäisi kirjoittaa? Suuria siinä mielessä, että pitääkö olla jokin elämää järisyttävä tapahtuma, jotta tarina kantaa? Siis minun tapauksessani. Kirjoittaahan esimerkiksi Richard Ford pitkiä novelleja, joissa ulkoiset tapahtumat saattavat olla aivan pieniä. Kertojan ajatuskulkujen kuvaukset, henkilöiden ristivalotus, sisäinen paine.

Myös muuta kirjoittamisen opettelua on ollut - ja tuntuu, että oppimista riittää vielä pitkään. Pääsin dialogikirjoittajaksi Ylen Uusi päivä -sarjaan. Olenhan minä pikkaisen jo aiemmin draamaa kirjoittanut, mutta tämä on kokonaan uutta. Oikeastaan hienointa on olla tiimin jäsen. Minulla on oma selkeä paikka, jonka täyttämistä opettelen. Ja se tuntuu hyvältä.

Kuin tarinassa

Tänä vuonna osallistuin kahteen juoksutapahtumaan. Kesäkuussa juoksin puolikkaan Forssan suvi-illassa aikaan 1:54.08. Olin tulokseen tyytyväinen, koska jokin ihme polvivaiva oli haitannut harjoittelua koko kesäkuun. Polvi parani, mutta heinäkuussa iski tuttu nivuskipu, tällä kertaa toiselle puolelle kuin edellisenä kesänä. Pitäisi tajuta rajansa ja reenata maltillisemmin. Ehkä sitten ensi kesänä. Pirkan hölkän pystyin kuitenkin juoksemaan lokakuussa ja se olikin vaikein Pirkka tähän asti.

Ehkä lähdin liian lujaa, en tiedä. Joka tapauksessa vatsa kramppasi jo ennen puolta matkaa noin 15 kilometrin kohdalla. Jouduin pysähtymään ja vaikka pääsinkin pian jatkamaan, oli voimaton olo. Niinpä sitten kävelin lopun mäissä, ja porukkaa meni rynnimällä ohi. Aika oli lopulta 3:27.

Hauskaa oli se, että kaverini, jonka ohitin viime vuonna viimeisellä kilometrillä, paineli nyt ohitseni lähes täsmälleen samassa kohtaa, juuri ennen viimeistä mäkeä. Tuntui kuin olisi ollut jossain tarinassa. Ensi vuonna Katsotaan kuka on kuka.

Loppusyksyn lenkkeily on onnistunut hienosti. Olen ottanut pk-lenkeille sauvat mukaan ja käyttänyt niitä harjun ylämäissä. Puijon maastossakin kolusimme yhden viikonlopun, siellä vasta on jyrkkiä mäkiä. Sauvojen lisäksi olen ottanut käyttöön Sports Trackerin, ihmeesti sekin motivoi. Teknologiafetissi on hieno asia. Jokin lähiaikojen tavoite pitäisi tosin keksiä. Tammikuun lopun Kotirataultra voisi olla sellainen, se kun jäi tänä vuonna hölkkäämättä. Puolikas matka (25 km) voisi olla inhimillinen pakkasellakin.

Vuoden isä

Ei, se en ole minä. Eikä ole kaverini palomies-Tommikaan. Hän sinnitteli esimerkillisesti loppumetreille asti mutta prakasi viikko sitten ja menetti mahdollisuutensa. Tämä valitettava moka sattui pelastuslaitoksen saunaillassa (no ihme). On helppo kuvitella, kuinka kaikkensa antaneet palomiehet raahaavat sankaritöistä väsyneet luunsa lauteille ja korkkaavat. Seuraavana päivänä Tommi ei pystyt viemään lapsiaan uimakouluun. Autokin jäi huoltamatta, ja laatta lensi kuulemma vielä kahdeksalta illalla. Ei tullut Tommista taaskaan vuoden isää. Veimme vaimon kanssa hänelle tänään sentään neljän senttilitran Ballantines-pullon lohdutuspalkinnoksi. Kaveri tuntui olevan hyvillään, ja seuraavana vuonna on taas uusi mahdollisuus yrittää.

Tommi on pinnistänyt aiemminkin - ja lähes onnistunut. Edellisellä kerralla lupaavalta vaikuttanut isävuosi karahti seuraavalla tavalla: perheen esikoinen nukkuu huonosti ja vaimo on väsynyt valvomiseen. Tommi lupautuukin urheasti yötuuriin pienokaisen kanssa. Jossain vaiheessa yötä vaimo herää lapsen parkuun ja ajattelee ensin, että mies kyllä hoitaa tilanteen. Parku jatkuu, vaimo menee kurkkaamaan makkariin ja löytää lapsen lattialta. Pienokainen on pudonnut sängystä, vaan mitä tekee Tommi? Nukkuu sikeästi tilanteen ja vuoden isä -palkinnon ohi.

Vanhemmuus tuntuu nykyään olevan usein kovin vakavaa, eikä se tietty mitään leikkimistä ja laulamista olekaan - aina. Palomieskaverilla ja hänen vaimollaan on kadehtittavan hieno taito osata keventää arjen raskaat asiat huumorilla. Toista tölvitään, mutta rakkaudella.

Pystytkö kurkkaamaan sohvan alle?

Ja jos pystyt, pääsetkö ylös? Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, se ei tunnu vielä miltään. Ei ainakaan siltä, että olisin vanha. Toisaalta, seuraavaksi tuleekin sitten viisikymmentä - onko se paljon? Ystäväni totesi viikko sitten ravintola Roastissa kalalautasen äärellä, että: "Viiskymmentä ei oo tänä päivänä mitään." Ei olekaan.

Tai ei pitäisi olla. Tämän syksyn töissäni olen kuitenkin useamman kerran huomannut olevani tilanteessa, jossa olen joutunut säätämään tekemistä sen vuoksi, että viisikymppinen ihminen ei ole pystynyt istumaan lattialle. Yhdeltä on leikattu polvi, toiselta lonkka, kolmannelta on selkä sökönä. Ja eräs on ilmoittanut tekstiviestillä jäävänsä ohjaamastani näytelmästä pois, koska hänen alkoholisminsa on kehittynyt niin pitkälle, ettei hän pysty enää sitoutumaan.  Tämä on minusta surullista.

Lautasmalli, liikunnalla iloa elämään, viinan kanssa ei leikitä - ja muita kliseitä. On ihan oikeasti totta, että esimerkiksi istumatyö yhdistettynä liikunnattomaan elämäntapaan, epäterveellinen ruokavalio ja jokaviikkoinen känni saavat ihmiseltä ennen pitkää niin ruumiin kuin hengenkin remonttiin.

Ja tämä ennen pitkää näyttää siis olevan noin viisikymppisenä.

En aio lopettaa roskaruoan syömistä, viinaakin tulen varmasti juomaan vielä litratolkulla. Pitää vain yrittää tasapainottaa se kaikki, miettiä mitä kohtuus tarkoittaa ja liikkua. Ei se helppoa ole, koska ympäristö on täynnä houkutuksia ja mainostajat ovelia.

Toivottavasti pysyn kunnossa ja terveenä. Yritän tehdä, minkä voin. Minua motivoi se, että tahdon elää lasteni ja muiden läheisteni kanssa täyttä elämää ilman rajoja - ainakin ilman itse aiheutettuja.  

Kimittävät pojat

Uskon, että tämä toistuu joka aamu jossain suomalaisessa yläkoulussa tai lukiossa. On aamunavaus, nuoriso nuokkuu ja opettaja täyttää päiväkirjaa tai hässää jotain muuta. Sitten se alkaa, räime. Aggressiivista musiikkia, huutoa, hakkaavia riffejä, kolinaa. Tapahtumaa ensi kertaa todistava varmastikin virittyy odottamaan, että biisin jälkeen sanotaan jotain asenteella. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä musiikin loputtua epävarma poika takeltelee kimittävällä äänellä: "Hyvää koulupäivää toivottaa 8a."

Ensin soitetaan koko koululle lempibiisi ja heti perään pyydetään anteeksi, että soitettiin se. Miksi? Eikö olisi hienompaa olla ylpeä, että jakoi toisille jotain tärkeää?

Esiintyjän ja tietenkin myös kirjoittajan täytyy uskoa siihen, että hänellä on tärkeää sanottavaa ja että hän on kiinnostava. Mistä muusta jakamisen halu voi tulla? Ja ainakin pitää olla toive, että on olemassa edes yksi oikeasti kiinnostunut ihminen, joka oikein odottaa, että saa kuulla esiintyjän tai kirjoittajan jakamaa näkövinkkeliä maailmaan.

Toivominen auttaa jaksamaan. Usein on niin, että todellisuudessa ketään ei kiinnosta. Olen kokenut tämän niin monta kertaa esimerkiksi koulussa. Opetat intoa puhkuen vaikka nyt personifikaatiota, humallut puheestasi ja uskot antavasi helmiä. Tuumit, että tämän kaikki ainakin muistavat, koska esitit asian niin taitavasti. Vaan mitä vielä, muutaman päivän päästä tai viimeistään kokeita tarkastaessasi tajuat, että kukaan ei kuunnellut tai jos kuunteli, ei välittänyt.

Entä sitten tämä: olet ohjannut näytelmää koko syksyn ja nyt se on ensi-illassa. Olet hekumoinut mielessäsi, kuinka katsoja vaikuttuu tästä ja tästä kohdasta ja kuinka esityksen jälkeen on kuin olisi koskettanut jotain merkityksellistä. Saat kukkia ja odotat, että joku sanoisi kerrankin jotain muuta kuin: nää teidän näytelmät on aina yhtä hyviä. MIKSI KUKAAN EI TAJUA, ETTÄ MAAILMA EI TÄMÄN ENSI-ILLAN JÄLKEEN OLE ENÄÄ SAMA?!?! Kihiset kaunaa ja ajattelet lopettaa. Juot itsesi koomaan. Viimeistään kuukauden kuluttua suunnittelet jo uutta projektia.

Sama kirjoittamisessa. Kukaan ei tajua, että olet kirjoittanut maailman tärkeimmän kirjan. Tämä on vain hyväksyttävä, mutta samalla tiedettävä, että oma kirja todella on se maailman tärkein. Sen arvoa on puolustettava viimeiseen asti.

Jos tekijä ei usko, kuka sitten?

SL/RL

Mistähän taas aloittaisi? Keskeltä? Ehkä vain ensimmäisestä mieleen tulevasta asiasta. Kirjoittaminen on ollut vähäistä. Paljon ajatuksia, vähän liuskoja. Ihmeiden vuosi on uuden kirjan työnimi, onneksi sen aikataulu ei ole tiukka. Mielenkiinnolla olen seurannut prosessia kuin ulkopuolinen: tarinat elävät mielessä ja muuttuvat, ihmeen paljon muistaa kirjaamatta ajatuksiaan mihinkään. Voiko olla, että oleellinen tislautuu ajatuskuonasta paperille?

Raadot sai ilokseni hetken lisää elämää, se valittiin Tiiliskivi-palkintoehdokkaaksi. 12.2. ratkeaa voittaja. http://www.uta.fi/jarjestot/teema/tiiliskivi/

Paljon olen hortoillut Second Life -virtuaalimaailmassa. Yksi tekeillä olevista uusista novelleista pelaa tämän maailman ja Second Life -häröilyn törmäyttämisellä. Olen pyörinyt SL:ssä pari kuukautta ja ihmetellyt sieltä löytyvää rikkautta. Voit rakentaa talon, käydä tanssimassa, harrastaa kulttuuria, opiskella, tehdä syntiä, hankkia koiran, mennä naimisiin ja saada lapsia. Miten niin se on vähemmän kuin tämä niin sanottu RL (Real Life), jossa edes juniin ei voi luottaa?

Avatarini SL:ssä on Olavi Charlesworth. Jos olette kiinnostuneita Second Lifesta ja tahdotte tutoroinnin aiheesta, autan mielelläni. Jos olette sisällä, ottakaa yhteyttä!

Olavi ei suostunut rentoon kuvaan. Joka tapauksessa tämä on sen kotoa Salomajasta.

Melkein sama varautunut asento, vaikka häiskä istuu kotisohvalla. Asua se näköjään vaihtoi.

Ja tässä yllä vielä samaa teemaa.