keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kuka vastaa koulujen somemarkkinoinnista?

Olen joutunut somemarkkinointikeskusteluun kevään aikana vaikka missä. Jos avaan radion työmatkalla, siellä puhutaan aiheesta. Jos odotan poikaani uimahallin pukuhuoneessa, vieruskaveri avautuu somemarkkinointikokemuksistaan. Jos menen ystäväni kanssa wingseille, hän aloittaa asiasta heti. Miksi minulle?

Viime viikolla asia selvisi. Sain tehtäväkseni suorittaa somemarkkinointi-iskun opiskelijaryhmän kanssa. Kunnianhimoinen tehtävämme on nostaa koulutusohjelman somenäkyvyyttä ja rankingia Google-hauissa. Niinpä olemme sitten avanneet koulutusohjelman nimissä tilejä sosiaalisen median palveluihin ja suunnitelleet blogia. Vauhti on kova, mutta millä eväillä ja minkälaisella mandaatilla tälläisiä operaatioita suoritamme?

Kokemusta meillä ei ole. Intoa sitäkin enemmän - ja tarjolla on kokeneiden alan ihmisen ohjeita asiaan. Brändää itsesi vartissa -tyyliset vaihe vaiheelta ohjaavat someniksit tuntuvat helpoilta toteuttaa. Liian helpoilta. Eihän tässä onnistuminen voi niin yksinkertaista olla, että availlaan tilejä, häärätään niiden sisällä pontevasti ja kommentoidaan alan muita toimijoita.

Millainen persoona on koulutusohjelma? Miten erottua muista? Miten jakaa vastuuta ja sitouttaa? Mitä sanoo koulun virallinen viestintästrategia? Kenen vastuulla kaikki lopulta on? Saammeko käyttää edes koulun logoa? Opiskelijoiden vastuulle somemarkkinointia tuskin voi jättää.


Näitä mietin ja odotan jännityksellä koulun viestintävastaavan kommentteja.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Töttölöö, kakkapyllyt!

Veera Salmen hulvattomat ja väliin anarkistiset Puloboin ja Ponin tarinat ovat naurattaneet perhettämme jo parin vuoden ajan. Myös Kansallisteatterissa parhaillaan esitettävä Puloboin ja Ponin teatteri sai meidät nauramaan kippurassa. Kerta kaikkiaan onnistunut esitys!

Minua miellytti erityisesti näytelmän kotikutoinen meininki. Hyvällä maulla toteutettu näyttämötekniikka antoi tilaa näyttelijöille ja loi vaikutelman Puluboin ja Ponin teatterileikin aitoudesta. Myös näyttelijöiden, erityisesti Puloboita esittävän Jani Karvisen, väliin improvisoidulta vaikuttanut hallittu kohellus sopi tyylilajiin erinomaisesti.

Teatterielämyksestä kertoo sekin, että yksi näytelmän lauluista on jäänyt jatkamaan elämäänsä perheemme lomaviikolla: "Tuutilullaa, suluun auttaa bulla..." Vähän väliä joku alkaa hyräillä tuutulaulun tarttuvaa melodiaa.

Kymmenisen minuuttia näytelmän kestosta olisi voinut ehkä nipistää pois, en tiedä. Tämä ajatus ei toki tullut mieleeni esityksessä vaan vasta myöhemmin prokkista miettiessäni.

Kiitos Veera Salmelle Puluboi ja Poni -kirjoista ja Kansallsiteatterin työryhmälle riemastuttavasta näytelmästä.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Taiteilija, paha ihminen

Moi, on aika aktivoitua. Kirjoitin viimeksi pahuudesta ja pidin suunnittelemani alustuksen Pirkkalaiskirjailijoiden kirjoittajaryhmässä, mutta en yhtään enää muista, mistä puhuin ja miten. Pahuutta olen toki miettinyt, viimeksi äsken aamupalalla. Myös Kangasala-talosta olen kirjoittanut, nyt se on valmis, avajaiset pidetty kuukausi sitten. Toivon talolle menestystä, alku ainakin lupaa hyvää.

Nyt lisää pahuudesta ja uudesta kulttuuritalosta. Kangasalla on joukko ihmisiä, jotka eivät tahdo taiteilija Teemu Mäkeä Kangasala-talossa järjestettävän taidekasvatusseminaarin puhujaksi. He ovat perustaneet sosiaaliseen mediaan Ei Teemu Mäkeä Kangasala-taloon -tapahtuman, jossa luonnehtivat Mäen taidetta rikolliseksi ja sairaaksi. Tällä perusteella Teemu Mäen täytyy siis olla paha ihminen.

Mutta onko hän paha ja onko hänen taiteensa sairasta ja rikollista? Tuomion Mäki on tainnut yhdestä teoksestaan aikanaan saada. Rikollista hänen työskentelynsä siis on, mutta yhtä lailla rikollista on myös esimerkiksi Hannu Salaman työskentely. Kukaan tuskin kiistää Salaman arvoa kirjailijana? Onko niin, että taiteilijan yksi teos määrittää koko hänen tuotantonsa? Näin usein on. 

Teemu Mäki teki kissantappovideona tunnetun Sex and Death -teoksensa osaksi laajempaa ja muokattua kokonaisuutta liki kolmekymmentä vuotta sitten. Tästä työstä on tullut suomalaisten silmissä sairaan ja veronmaksajien rahoja tuhlaavan nykytaiteen ikoni. Moni ei Teemu Mäen teoksia taiteena edes pidä, ne ovat ennemmin sadistisen mielen tuotoksia, joiden perusteella tekijä pitäisi määrätä hoitoon muiden jammusetien kanssa.

Niin nyös nyt. Teemu Mäen arvo taiteilijana tahdotaan kyseenalaistaa. Keskustelupalstalla toisaalta vitsaillaan, että lähdenpä minäkin metsään rääkkäämään oravia ja hankin siinä samaan hikeen taiteilijaeläkkeen, ja toisaalta väitetään Teemu Mäen myrkyttävän kuulijoidensa, erityisesti nuorten, mielet.

Samassa keskustelussa todetaan totta kai koko nykytaide arvottomaksi, koska se hämmentää ja tuottaa mielipahaa. Arvokas taide kun sitävastoin ilahduttaa ihmistä.

Minun mielestäni taiteen tehtävä ei ole herättää sen pahemmin mielipahaa kuin -hyvääkään. Minulle arvokas taide haastaa aiheellaan ja käsittelytavallaan sekä tekijän että katsojan. Lopputulos voi olla houkutteleva tai luotaantyöntävä, kaunis tai ruma, ylevä tai alhainen, olemassaolon perusteisiin iskevä tai mitäänsanomaton.

Mäkeen pahastuneiden kansalaisten kirjoituksista on helppo lukea, että taiteilijan uskotaan tehneen teoksensa ihan vain huvikseen tai sadistista ja muutenkin seksuaalisesti kieroutunutta mieltään tyydyttääkseen. Harva on todennäköisesti jaksanut lukea esseen, jossa Teemu Mäki kertoo teoksensa taustoista ja motiiveista. Tässä linkki: Kissa.

Onko taiteilija paha ihminen, jos hän itseään säästämättä nostaa esiin yhteisön kätkettyjä rakenteita, epäkohtia ja tabuja? Pitääkö hänet tuomita, jos hän silittää vastaanottajaa vastakarvaan ja haastaa näkemään sen, minkä mieluummin unohtaisi kokonaan? 

Mielestäni ei.













 

tiistai 30. lokakuuta 2012

Pahuudesta kirjoittaminen

Päivän työlistalla on 10-12 kohtausta kässäriä ja nuorten ilmaisutaidon harkat, mutta ennen niitä tahdon saattaa alkuun parin viikon päässä väijyvän homman. Täytyisi pitää alustus pahuuden kirjoittamisesta. Mitä minä siitä tiedän? Millä tavalla aihetta lähestyn? Mitä esimerkkejä otan kirjallisuudesta? Millaisen harjoituksen teetän?

Pahuuden määritelmä. En googleta tähän mitään. Ajattelen, että pahuus on tietoista vahingontuottamista tai sen tahtomista toisille. Tunnekylmyyttä. Toisten kärsimyksestä nauttimista. Vallanjanoa. Onko pahuus vamma? Siis tuleeko ihmisestä paha, jos hän vahingoittuu lapsena tai kasvaa ympäristössä, jossa hän ei pysty kehittymään ihmiseksi? Vai onko olemassa pahuuteen altistavia geenejä? Luin jostain, että tunnekylmyys voi periytyä. Myös se mahdollisuus ainakin fiktiossa pitää ottaa huomioon, että ihminen voi olla syntyjään paha.

Olenko minä kirjoittanut pahoja henkilöitä? Vaikea kysymys. Jonkun mielestä varmaan kyllä.  Sinä olet syntynyt täällä -novellin turkistarhaajanainen tekee pahaa miehelleen, kostaa. Se on varmaan pahuutta. Silti minun on vaikea nähdä tätä henkilöä pahana. Varmaan siksi, koska yritin kirjoittaessani ymmärtää häntä ja hänen motiivejaan, vaikka hänen hommailunsa moraalisesti omassa mielessäni tuomitsinkin.

Onko kirjoittajan ymmärrettävä myös pahaa henkilöä? Varmasti. Minusta tuntuu jopa siltä, että pahan henkilön pohtiminen voi olla jopa kiinnostavampaa kuin hyviksen. Mutta kuinka syvällä mustaan voi katsoa? Ja onko minussa itsessäni pahuuden siemen, koska pystyn kuvitelmissani ymmärtämään kylmän ja harkittua väkivaltaa toisille tekevän aivoituksia ?



maanantai 29. lokakuuta 2012

Kangasalan kulttuuritalosta lisää

Näyttää siltä, että Kangasalan kulttuuritalo ei tule palvelemaan paikallisia tekijöitä. Tästä syystä sitä ei pidä rakentaa nykysuunnitelman mukaisesti.

Kunnanjohtaja Jukka Mäkelä kirjoitti muutama viikko sitten Kangasalan Sanomissa, että urheilu on saanut Kangasalla tarpeeksi, nyt on kulttuurin vuoro. Mitä tai keitä Mäkelä tällä ulostulollaan tarkoitti?

Väitin, että paikalliset kulttuuriharrastajat eivät suunnitellusta talosta hyödy. Miksi? Kangasalla ei ole tällä hetkellä kunnollisia kulttuuriväelle tarkoitettuja harjoitus- ja työskentelytiloja, ei oikeastaan minkäänlaisia. Tiedän kyllä, että uuteen lukiorakennukseen valmistui auditorio, jota paikallisten ainakin teoriassa on mahdollisuus varata. Längelmävesi-salissa ei kuitenkaan voi säilyttää mitään, eikä se sovellu läheskään kaikkeen toimintaan. Ja ylipäänsä yhden auditorion vaikutus huutavassa tilapulassa on mitättömän pieni.

Kulttuuriväki tarvitsee harjoitus- ja harrastustilaa. Sitä ei kulttuuritaloon ole luvassa - eikä todennäköisesti pitkään aikaan muuallekaan, koska talon rakentamisen jälkeen kunta on satsannut kulttuuriin ihan tarpeeksi, monen mielestä liikaa.

Voiko asiaan vielä vaikuttaa? Onko esimerkiksi kulttuuritalon kolme kerrosta nielaisevasta Kimmo Pyykkö -museosta mahdollista luopua? Jos museohanke peruttaisiin tai sen haukkaavaa viipaletta talon tiloista kohtuullistettaisiin? Eikö tämä mahdollistaisi kunnollisia tiloja soittajille, teatterilaisille, kuvataiteilijoille, tanssijoille, kirjoittajille? Kyllä. Sen täytyy olla mahdollista, jos me niin tahdomme.

Ja mitä haittaa Kimmo Pyykkö -museon torppaamisesta olisi? Talon brändäys ja erottuvuus tehdään onnistuneella ohjelmistosuunnittelulla. Pysyväksi tarkoitetulla yhteen taiteilijaan keskittyvällä näyttelyllä ei tässä tapauksessa tavoiteta toivottua menestystä.

Kultturitalo ja sen ylläpito saa maksaa, jos se tarjoaa kuntalaisten tarvitseman peruspalvelun. Olen myös sitä mieltä, että kulttuurin harrastajan on oltava valmis maksamaan saamastaan palvelusta jonkin verran.

Mitä kulttuurin harrastaminen saa maksaa?
Tämä olkoon toisen postauksen aihe. Kysymys on tietenkin laji- ja tasokohtainen. Ajatellaan nyt kuitenkin vaikkapa jääkiekkojunnua. Hänen harrastuksensa voi maksaa vuodessa helposti yli viisisataa euroa. Tyttäreni pianotunnit kustantavat materiaaleineen lukuvuodessa myös yli 500.

Pitäiskö paikallisen kulttuuriharrastajan saada tila kunnalta ilmaiseksi? Jos ei, niin mikä olisi kohtuullinen korvaus?




maanantai 22. lokakuuta 2012

Viikonlopun Kalavale

Tunnustan, luin Arto Salmisen Kalavale-romaanin (2005) vasta nyt. On niin paljon kirjoja, jotka pitäisi lukea mutta joihin ei vain aika riitä. Tässä pari riviä lukukokemuksesta.

Kalavale oli ladattu ja tiukka. Lyhyitä lukuja, lukijan koukuttavaa kerrontaa, kuten Arto Salmisella aina. Kirjassa kuvataan överiksi vedetyn tosi-tv-sarjan suunnittelua, toteutusta ja seurauksia, tapahtumapaikka voisi olla Suomi vuonna 2012. Auschwitz -ohjelmassa 12 toivonsa menettänyttä toisen polven työtöntä kilpailee 200 000 euron palkinnosta. Piiskaa annetaan, raiskataan ja kidutetaan. Kotisohvalta voi parin euron maksusta äänestää, kuka kilpailijoista joutuu seuraavaksi sähkötuoliin.

Rankkaa? Kyllä. Hurjinta lukukokemuksessani oli se, että pidin tapahtumia lähes realistisina. Överiksi vietyä viihdettä, jossa kilpailijaa nöyryytetään, ei tarvitse kaukaa hakea. Tuntuu, että matka ihmisten epätoivolla ja sadismin nälällä herkuttelevaan  Auschwitziin on lyhyt. Tämä ajatus puistatti minua lukiessa - ja puistattaa yhä.

Suosittelen.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Jäähyväiset mökille

Kävin tänään lasten kanssa maalla, äitini synnyinkodissa, joka on nykyään perheemme kesäpaikkana. Isä siellä eniten asustaa, varhaisesta keväästä alkavaan talveen. Minäkin vietin siellä kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät. Viime vuosina olen käynyt harvemmin, tänä vuonna vain pari kertaa. Tarinoita miettiessäni piipahdan siellä ajatuksissani usein.

Kiinnitin huomioni 1870-luvulla rakennetun talon seiniin. Ovatko ne aina olleet noin vinot? Oli apeaa, vettynyt piha, lehdettömät puut, pysähtynyt luonto ja kuihtunut isä. Lapset sentään jaksoivat kirmata, kuten aina.

Menimme rantasaunalle. Isä ei jaksanut kävellä, otimme auton. 35 vuotta sitten hän kantoi minut hartioillaan saunalle ja takaisin. Kiipesin saunan katolle panemaan muovipussin savupiipun suojaksi ja pari kertaa tuntui siltä, että putoan katon läpi. Katselin alas päästyäni saunamökkiä ja tuli sellainen olo, että se luhistuu talvella ja että katson sitä nyt viimeisen kerran.

Nostin isän kanssa laiturin puuta vasten lappeelleen. Sama tunne kuin äsken, teen tämän viimeistä kertaa isän kanssa. Otin paljon kuvia. Niissä kaikissa on haljakka valo.