Christmas card

Suru tykyttää taustalla ja nousee välillä pintaan. Olen ajatellut tänäänkin äitiä paljon, mutta myös muita asioita, esimerkiksi:

I Miksi kansanmusiikkia ei soiteta epävireisesti, rumasti ja vaarallisesti? Tai kyllä varmaan jossain soitetaan,   mutta miksi niin ei tehty Tampereen Työväen Teatterin Anna-Liisa -musikaalissa? Tuntui siltä, että esitykseen haettiin alkuvoimaa, viettiä ja kiimaa kansanmusiikilla ja -tanssilla, mutta tämä mahdollisuus hukattiin liian kiltillä ja räväkkyyttä demonstroivalla toteutuksella. Totta kai on selvää, että suuren näyttämön prokkiksessa ei voi ottaa riskejä, vaan silti olisi ollut niin hienoa nähdä, kuinka tinkimättömän estottomasti ja heittäytymällä toteutettu soitto ja tanssi olisivat keskustelleet Anna-Liisa -tragedian kanssa. Tuosta sain kyllä idean: ihan saatanan rumaa, epävireistä ja vimmaista kansanmusiikkia pitää saada johonkin esitykseen.

Warren Ellisin näköinen ja elkeinen maahinen olisi tehnyt TTT:n Anna-Liisalle kutaa.

II Sampo. Hän muutti vaimonsa kanssa pohjoiseen ja kirjoittaa siellä Erakoksi -blogia. Olemme olleet aika ajoin paljon tekemisissä ja puuhanneet teatteria, jopa performanssin. Välillä, ja yleensä, yhteydenpito on ollut huonoa. Tämä siksi, koska olen huono pitämään yhteyttä ihmisiin. Menen kulloisiinkin omiin ympyröihini niin syvälle, että en muista niitä joita pitäsi. Ajattelin tänään, että Sampon kanssa tekeminen on aina ollut pakotonta ja palkitsevaa. On huippua päästä tekemään töitä ihmisen kanssa, joka tarttuu toimeen heti ja saa omalla innostumisellaan toisetkin jaksamaan. Toivon todella, että teemme yhdessä joskus vielä jotain.

III Joulu. Siitä olen ajatellut suklaita napsiessani, että se voisi olla aikaa valheiden ja naamioiden riisumiselle. Esimerkiksi näin:

Surua ja pieniä toiveita

Äiti kuoli eilen. Tuon virkkeen voi jokainen kirjoittaa kerran. Yllätyksenä äitini kuolema ei tullut, hän ehti olla sairaalassa kahdeksan kuukautta ja kuihtui hitaasti pois. Ajattelen, että hän eli täyden elämän. Tietysti tunnen ikävää - ja luulenpa että se on vasta heräämässä. Viimeisen viikon äiti oli saattohoidossa. Hän puhui ehkä sanan tai kaksi, raotti välillä silmiään ja taisteli hengittääkseen. Kävin häntä viikolla katsomassa ja lupasin tuoda lapset vielä käymään. Menimme eilen. Äiti kuuli lasten äänet, avasi silmänsä ja yritti sanoa jotain. Tuntuu, että äiti odotti ja että hän oli tämän jälkeen valmis.

Työt olen saanut tehtyä. Tämän vuoden viimeisen Uuden päivän kässärin lähetin eilen illalla. Jaksosta jäi hyvä fiilis, toivottavasti en jättänyt kirjoittamatta jotain kohtausta tai muuta... En jaksanut käydä enää viimeistä tarkistusta läpi. Tänään olen hoitanut pieniä rästihommia ja ollut paljon lasten kanssa. Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään enää tällä viikolla.

Joulun vietämme Peurungassa. Olemme useampana vuonna tehneet joulun kotiin ja kutsuneet läheisiä. Nyt ilmoitimme jo kesällä, että lähdemme jonnekin ja mukaan saa tulla. Anoppi liittyykin seuraamme, ja se on oikein hyvä. Toivon pieniä asioita. Tahtoisin saada olla rauhassa. Alun perin ajattelin viettää urheilujoulun, mutta nyt uskon vain lepääväni. Ehkä hölköttelen vähän, lillun altaassa ja lasken pari kertaa vesiliukumäen pojan kanssa. Vaimo on urheillut parin kuluneen kuukauden aikana tolkuttomasti, että pystyy kuulemma sitten ottamaan Peurungan tarjonnasta kaiken irti. Tänään illalla hänelle nousi kuume. On ehkä hyvä, että hänkin huilaa välillä.

Saisinpa uuden Baudelaire-käännöksen lahjaksi. Pahan kukkia kelpaisi tutkia pyhinä. iPadiin olen hankkinut yhden kirjan. Kyllä, Stephen Kingin uusimman - oliko sen nimi Kuvun alla? Mikä minua vaivaa? Lupasin jo kaksikymmentä vuotta sitten, että en osta enää yhtään Kingin kirjaa. No, On Writing -opuksen hankin joskus Dublinista, mutta se on ihan eri asia. Tuo on muuten oikein hyvä kirjoittamisopas (vaikka en minä niistä oikeastaan mitään tiedä, koska olen lukenut vain pari. Työ opettaa ja muita fraaseja.). Joka tapauksessa, aion kokeilla, millaista on lukea iso romaani tabletilta. Skeptinen olen.

Kirjoittaakin aion, monta novellia huutaa muokkausta ja kehittelyä. Nämä suunnitelmat kun toteuttaa, on lomalla taas kerran kiire. Peurungasta jatkamme Kuopioon muutamaksi päiväksi. Kotiin palaamme juhlimaan uutta vuotta. Tai minä hillun lankomiehen ja lasten kanssa. Vaimo lähtee keikalle.

Älä ole katsojalle kiltti

Kuin ensimmäistä päivää -enskasta on jo viikko, mutta on ollut niin kiire ja perheessä surua, että en ole ehtinyt edes prokkisen valmistumistunnelmia tänne pohtia. Teatterin hallituksessa oli ollut epäilyjä, että näytelmä ei valmistuisi ensi-iltaan. Huvittavaa, ei vaan ärsyttävää on, että epäilyjä esitetään, mutta asianosaiset eivät sano minulle suoraan. Sain toki kuulla tästä mutkan kautta. Ja tietenkään työryhmän fiilistä nakeravat tahot eivät vaivaudu (tai siis he eivät ehdi) käydä katsomassa harjoituksia. Ensi-illan jälkeen sitten sanoin, että jos prokkiksen tilanteesta on joku huolissaan, asiasta voi tulla kysymään ohjaajalta - ja vain ohjaajalta. Okei, myös työryhmän jäsenten fiiliksiä voi kysellä, jos homma oikeasti tuntuu menevät metsään, mutta lähes aina vain ohjaajalla on realistinen kokonaisnäkemys prokkiksen tilasta. Uskon, että tästä ei jäänyt kenellekään närää.

Ensi-ilta oli yksi onnistuneimmista tuolle teatterille ohjaamieni näytelmien enskoista. Rytmi oli kohdallaan, painotukset erottuivat ja tärkeät asiat välittyivät katsomoon. Ja ryhmä teki yhdessä, näki että he nauttivat ja tajusivat itsekin, että tämä kulkee. Toivottavasti prokkis kasvaa vielä esitysten myötä. On aikaa kypsyä.

Minulle on tärkeää tehdä katsojalle. En siis harrasta haastavia rakenteita, visuaalisuutta tai dramaturgiaa, jota peruskatsojan olisi vaikea ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mielistelisin katsojaa, päinvastoin. En tahdo tehdä tekstejä, joista tiedän jo etukäteen, että näistä katsojat ihan varmasti tykkäävät. En häivytä kipeitä tai vaikeita asioita, jos niitä tekstissä on. Minä korostan niitä, etsin haavaa ja ronkin sitä. Katsojaa pitää tölväistä, silittää vastakarvaan. Siitä minä pidän ja sellaisia esityksiä tahdon olla tekemässä. Se vie epämukavuusalueelle sekä tekijän että katsojan, ja niin pitää viedäkin. Tämä ei tietenkään saa olla itsetarkoituksellista. On vain niin, että hyvässä tekstissä yleensä kurkotetaan kohti jotain. Kohti mitä? Alkua, uutta toivoa tai sen loppumista, oikeudenmukaisuutta, ratkaisua kysymykseen johon ei ole olemassa ratkaisua. Ja tähän sisältyy väistämättä kipua, sellaisten asioiden kohtaamista, joita ei todellakaan tahtoisi käsitellä. Tässä on teatterin mahdollisuus: joukko ihmisiä kokoontuu kertomaan ja katsomaan jotain, mikä on olemassaolon kannalta merkityksellistä. He kokoontuvat ottamaan haltuun ylitsepääsemättömiä ongelmia, jakamaan.

Idealistista? Totta helvetissä, mutta kun joskus kokee edes hipaisevansa tuollaista kokemusta, jaksaa taas tarpoa.

Ehtiikö vartissa mitään?

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että tarvitsen vähintään kaksi tuntia rauhallista aikaa voidakseni kirjoittaa. Ensin pitää virittäytyä, lukea ja korjailla edellisen kirjoitussession tuotoksia. Välillä käyn syömässä omenan ja selaan päivän lehteä. Sitten alkaa varovainen lämmittely. Kirjoitan lauseen. Jään tuijottamaan sitä, todennäköisesti pyyhin sen pois. Käväisen netissä: Facebook, Last.fm, Twitter, Blogger. Ja vielä kerran Facebook. Aloitan alusta, etsin ajatusta, lähtökohtaa, reikää paperissa. Josain vaiheessa huomaan kirjoittaneeni jo yhden kappaleen. Vauhti kiihtyy, solahdan keksimäni maailman sisään. Tämä hetki on ehkä puolentoista tunnin kohdalla. Jos aikaa on kolme tuntia, ehdin paukuttaa useamman liuskan.

Olen selvästi kehittänyt kirjoittamisrituaalin, harmillisen aikaa vievän sellaisen. Vai onko se virittäytymisrituaali? Joka tapauksessa, kustannustoimittajani kysyi, että enkö pienten lasten isänä voisi kirjoittaa esimerkiksi lastenohjelmien aikana? Olisihan siinä tunti. En kehdannut sanoa, että tunnissa en ehdi edes aloittaa. Venkoilin jotain, että pitäähän ne kotityötkin joskus tehdä - ja tottahan se onkin. Tosin ihan varmaa on myös, että jos pystyisin siirtymään kirjoittamiseen ilman rituaalia, en varmasti pyyhkisi Pikku kakkosen aikana pölyjä tai kokkaisi.

Onkohan rituaali väärä sana? On toki selvää, että kaikki sijaistoiminnot ennen kirjoittamisen aloittamista ovat yrityksiä paeta. Näin on varmasti suurella osalla kirjoittajista. Talo kiiltelee puhtautta, kun dead-line lähenee, tokaisi yksi käsikirjoittajatuttu.

Rutiini on ehkä parempi sana. Käyn mielelläni läpi tietyn määrän asioita tietyssä järjestyksessä ennen kuin ryhdyn itse työhön. Olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen heti. Istun alas ja sormet näppikselle. Ei onnistu. Ajatus ei virtaa, yhtään. Ihan hyvin sitä voi surffata vähän ja taahata, koska muuten istuisi ja odottaisi. Tuskastuisi. Jättäisi koko homman.

Vaan eipä hätäillä. Minusta tuntuu, että olen löytämässä keinon rutiinin rikkomiseen. Olen muutaman kerran viikon sisällä kirjoittanut julkisella paikalla: huolto-asemalla, kahvilassa, yliopiston alakuppilassa. Jokaisella kerralla olen pystynyt siirtymään keskittyneeseen kirjoittamiseen muutamassa minuutissa. Riko rutiini, lähde kotoa?

Kahdeksan pykälän haaste

Työpäivän jälkeen blogissa odotti yllätys: Paula / Luen ja kirjoitan oli haastanut minut kertomaan kahdeksan  uutta asiaa itsestäni. Toimeen siis.

1. Aloitin kahdeksannella luokalla Venäjän opiskelun ja kirjoitinkin sen keväällä -91. Oltuani 12 vuotta yliopistossa kirjoilla ja saatuani viimein graduni valmiiksi tajusin, että en ollut suorittanut toista pakollista vierasta kieltä. Asuin tuolloin Turussa ja onnenkantamoisena pääsin heti venäjän intensiivikurssille. Sain suorituksen kuukaudessa ja tutkinnon valmiiksi. Olen kertonut venäjän opiskelusta ja opettajastani Veli-Venäjästä Olavi Jaman toimittamassa Kielivuori-kirjassa. Tarinan nimi on Leveeselkäinen Veli.

2. Olen reservin sivari, mutta nuorena olin innokas metsästäjä. Suoritin metsästystutkinnon heti kun se oli mahdollista ja intoilin sorsa- ja jänispassissa. En koskaan päättänyt lopettaa metsästämistä. Se vain jäi. Pari vuotta sitten tajusin, että aseeni ovat olleet pussissa jo yli kymmenen vuotta. Myin ne Sämpylle.

3. Tahtoisin ohjata Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Haave on epärealistinen, koska olen ainakin vielä vakuuttunut, että Bulgakovin romaani ei taivu riittävän hyväksi dramatisoinniksi. Mitä pitäisi painottaa ja minkä kustannuksella?

4. Minulla on teknologiafetissi, vaikka en härveleistä lopulta mitään ymmärräkään.

5. Olen Mike Leigh -fani. Hänen elokuvansa Vuosi elämästä oli minulle tämän vuoden vahvin leffakokemus. Se sai ajattelemaan vanhenemista, valintoja, ystävyyden ylläpitämistä ja onnellisuutta. Suosikkini on ehkä kuitenkin Naked.

6. Tahtoisin ostaa sukset. Olen kuitenkin sen verran tumpelo ja laiska, että en varmaan jaksaisi huoltaa niitä. Tahtoisiko joku alkaa henkilökohtaiseksi suksihuoltajakseni?

7. Minulla on tapana villitä lapset, etenkin ruokapöydässä. Alan rummuttaa ja laulaa. Tyttäreni on ottanut jo asiakseen huomauttaa minua, että ruokapöydässä ei hassutella.

8. Pitää olla vähintään kaksi tuntia rauhallista aikaa, että pystyn aloittamaan kirjoittamisen. Kirjoitussessioihin liittyviin rituaaleihin palaan blogissani myöhemmin.

Kiitän Paulaa haasteesta ja haastan edelleen Lauran, Marjon ja Johannan kertomaan kahdeksan uutta asiaa.