Enää neljä yötä Pirkan hölkkään, rintanumeronkin on posti jo tuonut. Toivottavasti sää pysyy kuivana, niin ei tarvitse liukastella mutaisilla poluilla. Tällä viikolla käyn varmaan enää yhdellä kevyellä lenkillä ja syön pastaa. Kunpa polvi ei vain pettäisi! Orastavaa vanhuutta taitaa olla se, että tutkiskelin yhtenä päivänä urheilukaupassa polvitukia. En osta. En vielä.
Millaisella strategialla hölkkään kannattaa lähteä? Ensin juostaan Valkeakosken keskustan läpi. Jos tahtoo välttyä metsätaipaleilla jonoihin juuttumiselta, kannattaa ottaa heti alkuun spurtti. Tämä voi tietenkin kostautua myöhemmin... Toisaalta jonoissa vauhti hidastuu, minkä jälkeen voi olla vaikea saada enää omasta rytmistä kiinni. No, minä aion nauttia rauhallisesta vauhdsta ja ruskasta, joka on nyt parhaimmillaan.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
maanantai 20. syyskuuta 2010
Paperit hukassa
Tänään oli esiintyminen Näin on kirjat -kiertueella Tampereella. Kustantajat esittelivät kirjojaan, ruokaa ja juomaa tarjottiin. Tilaisuus oli suunnattu kirjasto- ja kirjakauppa-alan ihmisille. Myös opettajia oli paikalla. Hauskinta oli vanhojen tuttujen tapaaminen. Juttelin pitkän tovin Matti Laineen kanssa, joka on kirjoittanut kolme dekkaria Gummerukselle. Myös Anneli Kannon ja Paavo Rauskasen kanssa tuli rupateltua. Tutustuin lisäksi esikoiskirjailija Piia Postiin, jonka Talven jälkeen valo -romaania on jo kehuttu lehdissä.
Näin on kirjat -kiertueen logo.
Lopulta alkoi haastatteluosuus. Jokaiselle oli varattu noin viisi minuuttia, onneksi haastattelija oli valmistautunut hyvin ja sai kunkin kirjasta oleellisen irti. Omalla kohdallani pientä hämminkiä aiheutti se, että haastattelija oli hukannut Raadoista tekemänsä muistiinpanot, minkä vuoksi hänen kysymyksensä eivät olleet kovin tarkkoja.
Huvittavaa oli, että hän selvästi piti kirjaani synkkänä, mitä se ei mielestäni ole. Surullinen se on, mutta synkkä? Ei maar. Sanoinkin, että pidän surusta ja että se on mitä parhainta elämän käyttövoimaa. Silti tarinoitteni tarkoitus ei ole olla toivottomia. Tai ehkä muutama niistä on. Piru tietää. Joka tapauksessa yleisö oli haastattelussa hyvin mukana. Jäi positiivinen fiilis.
Tänään oli Miina Supisen Apatosauruksen maa -novelleista HS:n kiittävä arvostelu. Hyvä!
Lopulta alkoi haastatteluosuus. Jokaiselle oli varattu noin viisi minuuttia, onneksi haastattelija oli valmistautunut hyvin ja sai kunkin kirjasta oleellisen irti. Omalla kohdallani pientä hämminkiä aiheutti se, että haastattelija oli hukannut Raadoista tekemänsä muistiinpanot, minkä vuoksi hänen kysymyksensä eivät olleet kovin tarkkoja.
Huvittavaa oli, että hän selvästi piti kirjaani synkkänä, mitä se ei mielestäni ole. Surullinen se on, mutta synkkä? Ei maar. Sanoinkin, että pidän surusta ja että se on mitä parhainta elämän käyttövoimaa. Silti tarinoitteni tarkoitus ei ole olla toivottomia. Tai ehkä muutama niistä on. Piru tietää. Joka tapauksessa yleisö oli haastattelussa hyvin mukana. Jäi positiivinen fiilis.
Tänään oli Miina Supisen Apatosauruksen maa -novelleista HS:n kiittävä arvostelu. Hyvä!
Espanjalaisia tulitikkuja
Kauden työsuunnitelma alkaa tarkentua. Teen siis kaksi ohjausta: MUT:n naisille Lorcan Bernarda Alban talon ja Vilppulan harrastajateatterin 20-vuotisjuhlanäytelmäksi Lassilan Tulitikkuja lainaamassa. Joo joo, olen uhonnut, että en ohjaa enää yhtään farssia, mutta tuo Lassila on oikeastaan lämmitys, koska tein sen vilppulalaisille kymmenen vuotta sitten. Saapahan taas pitästä aikaa revitellä ja kehitellä kikkelihuumoria.
Kirjoitustöitäkin piisaa. Pitäisi kirjoittaa nuorisonäytelmää, novelleja ja nuortenkirjaa. Ja sitten täytyy saada kaksi apurahaprojektia onnellisesti loppuun. Jossain välissä käyn opettamassa ilmaisutaitoa ja viestintää. Kesällä en ehkä tee mitään. Onneksi synkkä työmäärä mahdollistaa sen, että ei tarvitse ottaa kesäteatteriohjausta.
Tänään oli hyvä juoksumeininki. (Eilen kävin uimassa kaksi kilsaa, koska tahdoin säästää polveani. Se kannatti.) Juoksin siis yhdeksän kilsan kovan. Ensin hölkötin kymmenen minuuttia verryttelyä pk-sykkeellä ja sitten lisäsin vauhtia. Aikaa meni 47 minuuttia ja tuosta olisi voinut puristaa vielä pois. Pääsisinkö kympin 45 minuuttiin? Ajatus kutkuttaan niin paljon, että pitää mennä testaamaan se Wihan kilometreille ensi kuun lopussa. Jei!
Kirjoitustöitäkin piisaa. Pitäisi kirjoittaa nuorisonäytelmää, novelleja ja nuortenkirjaa. Ja sitten täytyy saada kaksi apurahaprojektia onnellisesti loppuun. Jossain välissä käyn opettamassa ilmaisutaitoa ja viestintää. Kesällä en ehkä tee mitään. Onneksi synkkä työmäärä mahdollistaa sen, että ei tarvitse ottaa kesäteatteriohjausta.
Tänään oli hyvä juoksumeininki. (Eilen kävin uimassa kaksi kilsaa, koska tahdoin säästää polveani. Se kannatti.) Juoksin siis yhdeksän kilsan kovan. Ensin hölkötin kymmenen minuuttia verryttelyä pk-sykkeellä ja sitten lisäsin vauhtia. Aikaa meni 47 minuuttia ja tuosta olisi voinut puristaa vielä pois. Pääsisinkö kympin 45 minuuttiin? Ajatus kutkuttaan niin paljon, että pitää mennä testaamaan se Wihan kilometreille ensi kuun lopussa. Jei!
perjantai 17. syyskuuta 2010
Muutama pykälä spontaaniutta ja hyväksyntää
1. Olen varma, että kohta lapset alkavat rähistä alakerrassa. Päätän olla ärsyyntymättä ja mennä hymy naamalla selvittämään riitaa.
2. J.P Roosin Maratonmiehen elämä -kirja hämmentää minua, eriyisesti sen Maratonmies ja seksi -luku. Siitä näkee, että kirjaa ei ole toimitettu yhtään.
3. Tekisi mieleni juoda kalja. Tai konjakki loppuun.
4. Keksin siivotessani, kuinka Ammattikoulun pojat -novelli pitää kirjoittaa.
5. Sitä en ole keksinyt, milloin ehdin kirjoittaa.
6. Huvittaisi ostaa heti uusi tietokone. En tajua, mitä vaimolla on omppukoneita vastaan.
7. Voisinkohan suostutella vaimon pitämään tämän vanhan koneen, jolloin saisin ehkä itselleni Macin?
8. Kiinnostaisi osallistua Wihan kilometreille lokakuun lopussa, vaikka kaikkein mieluiten ottaisin nyt kaljan. Tai konjakin. Tai molemmat.
9. Hankittavia kirjoja: Marja Björkin Puuma, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.
10. Joisiko ensin bitterin vai tsekkiäisen?
2. J.P Roosin Maratonmiehen elämä -kirja hämmentää minua, eriyisesti sen Maratonmies ja seksi -luku. Siitä näkee, että kirjaa ei ole toimitettu yhtään.
3. Tekisi mieleni juoda kalja. Tai konjakki loppuun.
4. Keksin siivotessani, kuinka Ammattikoulun pojat -novelli pitää kirjoittaa.
5. Sitä en ole keksinyt, milloin ehdin kirjoittaa.
6. Huvittaisi ostaa heti uusi tietokone. En tajua, mitä vaimolla on omppukoneita vastaan.
7. Voisinkohan suostutella vaimon pitämään tämän vanhan koneen, jolloin saisin ehkä itselleni Macin?
8. Kiinnostaisi osallistua Wihan kilometreille lokakuun lopussa, vaikka kaikkein mieluiten ottaisin nyt kaljan. Tai konjakin. Tai molemmat.
9. Hankittavia kirjoja: Marja Björkin Puuma, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.
10. Joisiko ensin bitterin vai tsekkiäisen?
torstai 16. syyskuuta 2010
Liikunta on hyvätuloisten harrastus
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimus sai minut innostumaan ja aloittamaan ketjun Juoksufoorumiin. Liitänpä aloitukseni tähän:
"Kotiteollisuus-yhtyeen Jouni Hynynen juoksi karvan verran alle kahteen tuntiin puolikkaalla. Ihan hyvä suoritus muusikolle." Näin arvioi foorumin Finlandia 2010 -ketjussa hatapa. http://www.juoksufoorumi.fi/vb/showt...Finlandia-2010
Kuinka arvioida muusikon alttius saavuttaa kelvollinen suoritus liikuntakarkelossa? Tämän aamun HS tarjoaa vastauksen. Hesarin jutussa nimittäin kerrotaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksesta, jonka mukaan hyvätuloiset harrastavat liikuntaa pienituloisia enemmän.
No niin. Kulttuuri- ja taideväki kuuluu tunnetusti pienituloiseen kansanosaan. Siispä he harrastavat liikuntaa valitettavan vähän. Tämän täytyy koskea erityisesti kirjailijoita, heidän vuotuinen keskiansionsa kun on 2000 euroa. Ja huomatkaa, tämä on brutto. Myös kuvataiteilijoiden tilanteen täytyy olla huolestuttava.
Vaan entä muusikot? Entä tapaus Hynynen? Analyysimme kohde tekee musiikkia, kirjoittaa kirjoja ja häärää tarmokkaasti julkisuudessa. Hynysen bändi on suosittu, hänen kirjansa ovat näyttävästi esillä kirjakaupoissa ja hänen sekä äänensä että kasvonsa ovat lähes kaikille mediaa seuraaville tutut. Tähän perustuen on siis melko varmaa, että Hynysen tulot ovat reippaasti suuremmat kuin suomalaisen keskivertotaitelijan. Siispä hänen täytyy olla myös paremmassa kunnossa kuin artisti keskimäärin. Suurin osa taiteilijoista ei varmasti juokse puolikasta kahteen tuntiin. Suurin osa heistä varmasti kammoaa pelkkää ajatusta liikunnasta jo yleensä.
Ja nyt, kaikki kansalaistemme ruumiillisesta ja hengellisestä hyvinvoinnista kiinnostuneet kanssaveljet ja -siskot: ostakaa suomalaista musiikkia. Lukekaa kotimaista kirjallisuutta, ostakaa sitä itsellenne ja lahjaksi. Käykää gallerioissa, hankkikaa seinillelle vaikkapa grafiikkaa. Menkää teatteriin ja konsertteihin. Tällä tavalla parannatte taiteilijakunnan taloudellista asemaa ja edistätte kansanterveyttä. Mars talkoisiin!
Avaukseni kirvoitti jonkin verran kommentteja, joista suurin osa oli asiallisia. Tosin jäi fiilis, että harva oli ymmärtänyt kirjoitukseni tekstilajin. Tässä koko ketju. Voi tosin olla, että sen lukeakseen pitää luoda käyttäjätunnus foorumiin, mutta kyllähän Juoksufoorumin jäsen kannattaa olla.
Suunnitella pitäisi, kirjoittaa ei meinaa ehtiä. Huomenna varastan itselleni pitkän kirjoitussession.
"Kotiteollisuus-yhtyeen Jouni Hynynen juoksi karvan verran alle kahteen tuntiin puolikkaalla. Ihan hyvä suoritus muusikolle." Näin arvioi foorumin Finlandia 2010 -ketjussa hatapa. http://www.juoksufoorumi.fi/vb/showt...Finlandia-2010
Kuinka arvioida muusikon alttius saavuttaa kelvollinen suoritus liikuntakarkelossa? Tämän aamun HS tarjoaa vastauksen. Hesarin jutussa nimittäin kerrotaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksesta, jonka mukaan hyvätuloiset harrastavat liikuntaa pienituloisia enemmän.
No niin. Kulttuuri- ja taideväki kuuluu tunnetusti pienituloiseen kansanosaan. Siispä he harrastavat liikuntaa valitettavan vähän. Tämän täytyy koskea erityisesti kirjailijoita, heidän vuotuinen keskiansionsa kun on 2000 euroa. Ja huomatkaa, tämä on brutto. Myös kuvataiteilijoiden tilanteen täytyy olla huolestuttava.
Vaan entä muusikot? Entä tapaus Hynynen? Analyysimme kohde tekee musiikkia, kirjoittaa kirjoja ja häärää tarmokkaasti julkisuudessa. Hynysen bändi on suosittu, hänen kirjansa ovat näyttävästi esillä kirjakaupoissa ja hänen sekä äänensä että kasvonsa ovat lähes kaikille mediaa seuraaville tutut. Tähän perustuen on siis melko varmaa, että Hynysen tulot ovat reippaasti suuremmat kuin suomalaisen keskivertotaitelijan. Siispä hänen täytyy olla myös paremmassa kunnossa kuin artisti keskimäärin. Suurin osa taiteilijoista ei varmasti juokse puolikasta kahteen tuntiin. Suurin osa heistä varmasti kammoaa pelkkää ajatusta liikunnasta jo yleensä.
Ja nyt, kaikki kansalaistemme ruumiillisesta ja hengellisestä hyvinvoinnista kiinnostuneet kanssaveljet ja -siskot: ostakaa suomalaista musiikkia. Lukekaa kotimaista kirjallisuutta, ostakaa sitä itsellenne ja lahjaksi. Käykää gallerioissa, hankkikaa seinillelle vaikkapa grafiikkaa. Menkää teatteriin ja konsertteihin. Tällä tavalla parannatte taiteilijakunnan taloudellista asemaa ja edistätte kansanterveyttä. Mars talkoisiin!
Avaukseni kirvoitti jonkin verran kommentteja, joista suurin osa oli asiallisia. Tosin jäi fiilis, että harva oli ymmärtänyt kirjoitukseni tekstilajin. Tässä koko ketju. Voi tosin olla, että sen lukeakseen pitää luoda käyttäjätunnus foorumiin, mutta kyllähän Juoksufoorumin jäsen kannattaa olla.
Suunnitella pitäisi, kirjoittaa ei meinaa ehtiä. Huomenna varastan itselleni pitkän kirjoitussession.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Devil's Rejects
tuli lopulta novellin nimeksi. Lankomies ehdotti tuota, se viittaa myös leffaan, jota en tosin ole nähnyt. Olen joka tapauksessa nimeen tyytyväinen. Myös kääntäjä tuntui jäävän hyville fiiliksille. Nyt odotan, että pääsen tutkimaan taittajan vedoksia. Polku-näyttelyn avajaiset ovat 2.10. Hehkutin jo, että kerrankin pääsen riipaisemaan kunnolla, mutta ei. Pirkka on seuraavana päivänä, startti muistaakseni jo yhdeksältä aamulla. Huoh.
Eilen olin tsemppaamassa vaimoa Finlandia Marathonilla. Hän juoksi siellä ensimmäisen puolikkaansa, eikä vallan huonosti. Oli hauskaa katsella ulkopuolisena väen valmistautumista, itsellekin tuli kutina kuin olisin ollut lähdössä. Hienointa oli nähdä maalisuoralla maratoonarien hurmosilmeitä. Varsinkin yli neljän tunnin juoksijoista sai hyviä fiboja. Oli riemua ja tuskaa sekaisin.
Eilen olin tsemppaamassa vaimoa Finlandia Marathonilla. Hän juoksi siellä ensimmäisen puolikkaansa, eikä vallan huonosti. Oli hauskaa katsella ulkopuolisena väen valmistautumista, itsellekin tuli kutina kuin olisin ollut lähdössä. Hienointa oli nähdä maalisuoralla maratoonarien hurmosilmeitä. Varsinkin yli neljän tunnin juoksijoista sai hyviä fiboja. Oli riemua ja tuskaa sekaisin.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Paholaisen epäsikiöistä
Aiemmin mainitsemani Polku-näyttelyn novellista tuli tänään englantivedos. Pidin käännöksestä muuten, mutta nimiehdotusta mietin. Suomeksi Paholaisen epäsikiöt on nyt englanniksi Devil's Monsters. Tuo monsters on lattea, se häiritsee minua. Pitäisi löytää koukeroinen ja ehkä raamatulliselta haiskahtava sana. Termiä käyttää novellissa vanha nainen, harras uskovainen. Hän haukkuu teinilaumaa tuolla nimellä. Voisi olla viittaus myös riivaamiseen. Ruotsiksi novelli on Djävulens missfoster, toimii minusta paremmin. No, juttelen asiasta kääntäjän kanssa.
On uutta, että saa tutkia tekstiään käännettynä. Sitä on miettinyt kielikuvia, jotka sopisivat kertojalle. On etsinyt tunnelmaa ja yrittänyt päästä henkilönsä nahkoihin. Jättänyt hienoja vihjeitä. Kirjoittanut uudestaan, hionut kieltä ja kirjoittanut taas. Hakenut teemaa. Voisi ajatella, että tätä pitkän prosessin lopullista tuotosta olisi mahdoton kääntää toiselle kielelle niin, että nyanssit säilyisivät. Näköjään voi. On tietenkin asioita, jotka askarruttavat. Joku sana ihmetyttää, joku lause on muutettu toiseksi. Kokonaisuuteen olen kuitenkin hyvin tyytyväinen.
Juoksemisesta. Viime sunnuntaina vedin kahden tunnin pitkiksen kokeeksi kisavauhtia. Hyvin meni. Maanantaina iski flunssa, en siis ole juossut viikolla ollenkaan, mutta ei se varmaan haittaa. Tänään lähden vaimon huoltajaksi Jyväskylään, hän juoksee siellä puolikkaan.
On uutta, että saa tutkia tekstiään käännettynä. Sitä on miettinyt kielikuvia, jotka sopisivat kertojalle. On etsinyt tunnelmaa ja yrittänyt päästä henkilönsä nahkoihin. Jättänyt hienoja vihjeitä. Kirjoittanut uudestaan, hionut kieltä ja kirjoittanut taas. Hakenut teemaa. Voisi ajatella, että tätä pitkän prosessin lopullista tuotosta olisi mahdoton kääntää toiselle kielelle niin, että nyanssit säilyisivät. Näköjään voi. On tietenkin asioita, jotka askarruttavat. Joku sana ihmetyttää, joku lause on muutettu toiseksi. Kokonaisuuteen olen kuitenkin hyvin tyytyväinen.
Juoksemisesta. Viime sunnuntaina vedin kahden tunnin pitkiksen kokeeksi kisavauhtia. Hyvin meni. Maanantaina iski flunssa, en siis ole juossut viikolla ollenkaan, mutta ei se varmaan haittaa. Tänään lähden vaimon huoltajaksi Jyväskylään, hän juoksee siellä puolikkaan.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Missä olen nyt
Pohdin tulevia esiintymisiä varten, mistä olen alun perin saanut päähäni yrittää kirjan kirjoittamista. Muistui mieleen vanha blogitekstini melkein viiden vuoden takaa:
14.11.2005 - 16:55
13-vuotiaana yritin kirjoittaa oman Sheriffi-romaanin matkimalla parhaimpia lukemiani länkkäreitä. Sain kirjoitettua yhden kappaleen, missä kuvailtiin kaupungin autiota katua, tuulepesiä ja saluunan oven narinaa. Vaikka kirjoittamiseni tyssäsi tuolloin alkuunsa, jäi mieleeni kytemään ajatus kirjan kirjoittamisesta. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään seuraavaan viiteentoista vuoteen.
Hakeuduin opiskelemaan teatteria Tampereen yliopiston silloiselle draamalinjalle ja keskityin opinnoissani lopulta dramaturgiaan. Kirjoittamiseni onkin keskittynyt suurimmaksi osaksi draamaan. Ajattelin kuitenkin mielessäni, että jossain vaiheessa alan kyllä suoltaa myös proosaa. Ajatuksestani huolimatta en tehnyt asialle mitään. Sitten tuli syksy 2001, jolloin tajusin täyttäväni piakkoin 30-v. Sitä kauhua. Tein hädissäni lupauksen, että kirjoittaminen tosissaan alkaa nyt heti, tai muuten en saa mitään aikaiseksi.
Suunnitelma näytti toimivan. Kirjoitin ensimmäisen proosastoorini Kansanvalistusseuran kilpailuun Tarinoita kielten oppimisesta, johon lähetetyistä teksteistä julkaistiin Kielivuori-niminen kokoelma. Sain tekstini kirjaan ja intoa onnistumisestani. Seuraavaksi sain pari novelliani Reviiriin ja seuraavana vuonna voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan. Kaikki tämä tapahtui lyhyessä ajassa, olin tietenkin tohkeissani ja ajattelin, että tässähän julkaistaan kohta oma kirja että heilahtaa.
Kokoelmaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pian vaikeuksiin. Huomasin osaavani kirjoittaa vain yhdenlaisia ihmisiä, joilla on melkein samanlainen ääni. Myös novellieni rakenne toistui kerta kerran jälkeen lähes samana. Ne ovat kaikessa yllätyksellisyydessään yllätyksettömiä. Tajusin, että minun pitää harjoitella paljon ja oppia. Olen vielä niin laiskuuteen ja mukavuuteen taipuvainen, että en tahtoisi kirjoittaa mitään ylimääräistä. Vasta äskettäin sain itseni ymmärtämään, että esimerkiksi novelleja on syytä kirjoittaa enemmän kuin olen kokoelmaan itse ajatellut mahduttaa. Hyvältä tuntuu se, että Ryhmään päässyt novellini on rakenteeltaan, maailmaltaan ja kertojaääneltään minulle uusi.
Lupaan olla tästä lähtien ahkerampi.
-----------------------------------------
No niin, en minä nyt kovin ahkera ole ollut. En tosin laiskakaan. Kun katsoo taaksepäin, olen tehnyt töitä määrätietoisesti ja kirjoittaminen on mennyt koko ajan eteenpäin, vaikka hitaasti. Esikoisteoksen proosa kypsyi ja kypsyi, novellit kasvoivat vielä viimeisessäkin käsikirjoitusversiossa merkittävästi. Jos kustannustoimittaja ei olisi rohkaissut kokoelman olevan valmis, muokkaisin tekstejä varmaan vieläkin.
Minusta tuntuu, että olen oppinut paljon. Oriveden pitkä stipendiaattikurssi vuonna 2006 oli merkittävä, myös yhteistyö kustantajan kanssa on saanut minut näkemään asioita uudella tavalla.
Sen tiedän ja tunnen, että pitää kirjoittaa vielä paljon paremmin.
14.11.2005 - 16:55
13-vuotiaana yritin kirjoittaa oman Sheriffi-romaanin matkimalla parhaimpia lukemiani länkkäreitä. Sain kirjoitettua yhden kappaleen, missä kuvailtiin kaupungin autiota katua, tuulepesiä ja saluunan oven narinaa. Vaikka kirjoittamiseni tyssäsi tuolloin alkuunsa, jäi mieleeni kytemään ajatus kirjan kirjoittamisesta. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään seuraavaan viiteentoista vuoteen.
Hakeuduin opiskelemaan teatteria Tampereen yliopiston silloiselle draamalinjalle ja keskityin opinnoissani lopulta dramaturgiaan. Kirjoittamiseni onkin keskittynyt suurimmaksi osaksi draamaan. Ajattelin kuitenkin mielessäni, että jossain vaiheessa alan kyllä suoltaa myös proosaa. Ajatuksestani huolimatta en tehnyt asialle mitään. Sitten tuli syksy 2001, jolloin tajusin täyttäväni piakkoin 30-v. Sitä kauhua. Tein hädissäni lupauksen, että kirjoittaminen tosissaan alkaa nyt heti, tai muuten en saa mitään aikaiseksi.
Suunnitelma näytti toimivan. Kirjoitin ensimmäisen proosastoorini Kansanvalistusseuran kilpailuun Tarinoita kielten oppimisesta, johon lähetetyistä teksteistä julkaistiin Kielivuori-niminen kokoelma. Sain tekstini kirjaan ja intoa onnistumisestani. Seuraavaksi sain pari novelliani Reviiriin ja seuraavana vuonna voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan. Kaikki tämä tapahtui lyhyessä ajassa, olin tietenkin tohkeissani ja ajattelin, että tässähän julkaistaan kohta oma kirja että heilahtaa.
Kokoelmaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pian vaikeuksiin. Huomasin osaavani kirjoittaa vain yhdenlaisia ihmisiä, joilla on melkein samanlainen ääni. Myös novellieni rakenne toistui kerta kerran jälkeen lähes samana. Ne ovat kaikessa yllätyksellisyydessään yllätyksettömiä. Tajusin, että minun pitää harjoitella paljon ja oppia. Olen vielä niin laiskuuteen ja mukavuuteen taipuvainen, että en tahtoisi kirjoittaa mitään ylimääräistä. Vasta äskettäin sain itseni ymmärtämään, että esimerkiksi novelleja on syytä kirjoittaa enemmän kuin olen kokoelmaan itse ajatellut mahduttaa. Hyvältä tuntuu se, että Ryhmään päässyt novellini on rakenteeltaan, maailmaltaan ja kertojaääneltään minulle uusi.
Lupaan olla tästä lähtien ahkerampi.
-----------------------------------------
No niin, en minä nyt kovin ahkera ole ollut. En tosin laiskakaan. Kun katsoo taaksepäin, olen tehnyt töitä määrätietoisesti ja kirjoittaminen on mennyt koko ajan eteenpäin, vaikka hitaasti. Esikoisteoksen proosa kypsyi ja kypsyi, novellit kasvoivat vielä viimeisessäkin käsikirjoitusversiossa merkittävästi. Jos kustannustoimittaja ei olisi rohkaissut kokoelman olevan valmis, muokkaisin tekstejä varmaan vieläkin.
Minusta tuntuu, että olen oppinut paljon. Oriveden pitkä stipendiaattikurssi vuonna 2006 oli merkittävä, myös yhteistyö kustantajan kanssa on saanut minut näkemään asioita uudella tavalla.
Sen tiedän ja tunnen, että pitää kirjoittaa vielä paljon paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)