Kuka vastaa koulujen somemarkkinoinnista?

Olen joutunut somemarkkinointikeskusteluun kevään aikana vaikka missä. Jos avaan radion työmatkalla, siellä puhutaan aiheesta. Jos odotan poikaani uimahallin pukuhuoneessa, vieruskaveri avautuu somemarkkinointikokemuksistaan. Jos menen ystäväni kanssa wingseille, hän aloittaa asiasta heti. Miksi minulle?

Viime viikolla asia selvisi. Sain tehtäväkseni suorittaa somemarkkinointi-iskun opiskelijaryhmän kanssa. Kunnianhimoinen tehtävämme on nostaa koulutusohjelman somenäkyvyyttä ja rankingia Google-hauissa. Niinpä olemme sitten avanneet koulutusohjelman nimissä tilejä sosiaalisen median palveluihin ja suunnitelleet blogia. Vauhti on kova, mutta millä eväillä ja minkälaisella mandaatilla tälläisiä operaatioita suoritamme?

Kokemusta meillä ei ole. Intoa sitäkin enemmän - ja tarjolla on kokeneiden alan ihmisen ohjeita asiaan. Brändää itsesi vartissa -tyyliset vaihe vaiheelta ohjaavat someniksit tuntuvat helpoilta toteuttaa. Liian helpoilta. Eihän tässä onnistuminen voi niin yksinkertaista olla, että availlaan tilejä, häärätään niiden sisällä pontevasti ja kommentoidaan alan muita toimijoita.

Millainen persoona on koulutusohjelma? Miten erottua muista? Miten jakaa vastuuta ja sitouttaa? Mitä sanoo koulun virallinen viestintästrategia? Kenen vastuulla kaikki lopulta on? Saammeko käyttää edes koulun logoa? Opiskelijoiden vastuulle somemarkkinointia tuskin voi jättää.


Näitä mietin ja odotan jännityksellä koulun viestintävastaavan kommentteja.

Töttölöö, kakkapyllyt!

Veera Salmen hulvattomat ja väliin anarkistiset Puluboin ja Ponin tarinat ovat naurattaneet perhettämme jo parin vuoden ajan. Myös Kansallisteatterissa parhaillaan esitettävä Puluboin ja Ponin teatteri sai meidät nauramaan kippurassa. Kerta kaikkiaan onnistunut esitys!

Minua miellytti erityisesti näytelmän kotikutoinen meininki. Hyvällä maulla toteutettu näyttämötekniikka antoi tilaa näyttelijöille ja loi vaikutelman Puluboin ja Ponin teatterileikin aitoudesta. Myös näyttelijöiden, erityisesti Puloboita esittävän Jani Karvisen, väliin improvisoidulta vaikuttanut hallittu kohellus sopi tyylilajiin erinomaisesti.

Teatterielämyksestä kertoo sekin, että yksi näytelmän lauluista on jäänyt jatkamaan elämäänsä perheemme lomaviikolla: "Tuutilullaa, suluun auttaa bulla..." Vähän väliä joku alkaa hyräillä tuutulaulun tarttuvaa melodiaa.

Kymmenisen minuuttia näytelmän kestosta olisi voinut ehkä nipistää pois, en tiedä. Tämä ajatus ei toki tullut mieleeni esityksessä vaan vasta myöhemmin prokkista miettiessäni.

Kiitos Veera Salmelle Puluboi ja Poni -kirjoista ja Kansallisteatterin työryhmälle riemastuttavasta näytelmästä.

Taiteilija, paha ihminen

Moi, on aika aktivoitua. Kirjoitin viimeksi pahuudesta ja pidin suunnittelemani alustuksen Pirkkalaiskirjailijoiden kirjoittajaryhmässä, mutta en yhtään enää muista, mistä puhuin ja miten. Pahuutta olen toki miettinyt, viimeksi äsken aamupalalla. Myös Kangasala-talosta olen kirjoittanut, nyt se on valmis, avajaiset pidetty kuukausi sitten. Toivon talolle menestystä, alku ainakin lupaa hyvää.

Nyt lisää pahuudesta ja uudesta kulttuuritalosta. Kangasalla on joukko ihmisiä, jotka eivät tahdo taiteilija Teemu Mäkeä Kangasala-talossa järjestettävän taidekasvatusseminaarin puhujaksi. He ovat perustaneet sosiaaliseen mediaan Ei Teemu Mäkeä Kangasala-taloon -tapahtuman, jossa luonnehtivat Mäen taidetta rikolliseksi ja sairaaksi. Tällä perusteella Teemu Mäen täytyy siis olla paha ihminen.

Mutta onko hän paha ja onko hänen taiteensa sairasta ja rikollista? Tuomion Mäki on tainnut yhdestä teoksestaan aikanaan saada. Rikollista hänen työskentelynsä siis on, mutta yhtä lailla rikollista on myös esimerkiksi Hannu Salaman työskentely. Kukaan tuskin kiistää Salaman arvoa kirjailijana? Onko niin, että taiteilijan yksi teos määrittää koko hänen tuotantonsa? Näin usein on. 

Teemu Mäki teki kissantappovideona tunnetun Sex and Death -teoksensa osaksi laajempaa ja muokattua kokonaisuutta liki kolmekymmentä vuotta sitten. Tästä työstä on tullut suomalaisten silmissä sairaan ja veronmaksajien rahoja tuhlaavan nykytaiteen ikoni. Moni ei Teemu Mäen teoksia taiteena edes pidä, ne ovat ennemmin sadistisen mielen tuotoksia, joiden perusteella tekijä pitäisi määrätä hoitoon muiden jammusetien kanssa.

Niin nyös nyt. Teemu Mäen arvo taiteilijana tahdotaan kyseenalaistaa. Keskustelupalstalla toisaalta vitsaillaan, että lähdenpä minäkin metsään rääkkäämään oravia ja hankin siinä samaan hikeen taiteilijaeläkkeen, ja toisaalta väitetään Teemu Mäen myrkyttävän kuulijoidensa, erityisesti nuorten, mielet.

Samassa keskustelussa todetaan totta kai koko nykytaide arvottomaksi, koska se hämmentää ja tuottaa mielipahaa. Arvokas taide kun sitävastoin ilahduttaa ihmistä.

Minun mielestäni taiteen tehtävä ei ole herättää sen pahemmin mielipahaa kuin -hyvääkään. Minulle arvokas taide haastaa aiheellaan ja käsittelytavallaan sekä tekijän että katsojan. Lopputulos voi olla houkutteleva tai luotaantyöntävä, kaunis tai ruma, ylevä tai alhainen, olemassaolon perusteisiin iskevä tai mitäänsanomaton.

Mäkeen pahastuneiden kansalaisten kirjoituksista on helppo lukea, että taiteilijan uskotaan tehneen teoksensa ihan vain huvikseen tai sadistista ja muutenkin seksuaalisesti kieroutunutta mieltään tyydyttääkseen. Harva on todennäköisesti jaksanut lukea esseen, jossa Teemu Mäki kertoo teoksensa taustoista ja motiiveista. Tässä linkki: Kissa.

Onko taiteilija paha ihminen, jos hän itseään säästämättä nostaa esiin yhteisön kätkettyjä rakenteita, epäkohtia ja tabuja? Pitääkö hänet tuomita, jos hän silittää vastaanottajaa vastakarvaan ja haastaa näkemään sen, minkä mieluummin unohtaisi kokonaan? 

Mielestäni ei.