Pohdin tulevia esiintymisiä varten, mistä olen alun perin saanut päähäni yrittää kirjan kirjoittamista. Muistui mieleen vanha blogitekstini melkein viiden vuoden takaa:
14.11.2005 - 16:55
13-vuotiaana yritin kirjoittaa oman Sheriffi-romaanin matkimalla parhaimpia lukemiani länkkäreitä. Sain kirjoitettua yhden kappaleen, missä kuvailtiin kaupungin autiota katua, tuulepesiä ja saluunan oven narinaa. Vaikka kirjoittamiseni tyssäsi tuolloin alkuunsa, jäi mieleeni kytemään ajatus kirjan kirjoittamisesta. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään seuraavaan viiteentoista vuoteen.
Hakeuduin opiskelemaan teatteria Tampereen yliopiston silloiselle draamalinjalle ja keskityin opinnoissani lopulta dramaturgiaan. Kirjoittamiseni onkin keskittynyt suurimmaksi osaksi draamaan. Ajattelin kuitenkin mielessäni, että jossain vaiheessa alan kyllä suoltaa myös proosaa. Ajatuksestani huolimatta en tehnyt asialle mitään. Sitten tuli syksy 2001, jolloin tajusin täyttäväni piakkoin 30-v. Sitä kauhua. Tein hädissäni lupauksen, että kirjoittaminen tosissaan alkaa nyt heti, tai muuten en saa mitään aikaiseksi.
Suunnitelma näytti toimivan. Kirjoitin ensimmäisen proosastoorini Kansanvalistusseuran kilpailuun Tarinoita kielten oppimisesta, johon lähetetyistä teksteistä julkaistiin Kielivuori-niminen kokoelma. Sain tekstini kirjaan ja intoa onnistumisestani. Seuraavaksi sain pari novelliani Reviiriin ja seuraavana vuonna voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan. Kaikki tämä tapahtui lyhyessä ajassa, olin tietenkin tohkeissani ja ajattelin, että tässähän julkaistaan kohta oma kirja että heilahtaa.
Kokoelmaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pian vaikeuksiin. Huomasin osaavani kirjoittaa vain yhdenlaisia ihmisiä, joilla on melkein samanlainen ääni. Myös novellieni rakenne toistui kerta kerran jälkeen lähes samana. Ne ovat kaikessa yllätyksellisyydessään yllätyksettömiä. Tajusin, että minun pitää harjoitella paljon ja oppia. Olen vielä niin laiskuuteen ja mukavuuteen taipuvainen, että en tahtoisi kirjoittaa mitään ylimääräistä. Vasta äskettäin sain itseni ymmärtämään, että esimerkiksi novelleja on syytä kirjoittaa enemmän kuin olen kokoelmaan itse ajatellut mahduttaa. Hyvältä tuntuu se, että Ryhmään päässyt novellini on rakenteeltaan, maailmaltaan ja kertojaääneltään minulle uusi.
Lupaan olla tästä lähtien ahkerampi.
-----------------------------------------
No niin, en minä nyt kovin ahkera ole ollut. En tosin laiskakaan. Kun katsoo taaksepäin, olen tehnyt töitä määrätietoisesti ja kirjoittaminen on mennyt koko ajan eteenpäin, vaikka hitaasti. Esikoisteoksen proosa kypsyi ja kypsyi, novellit kasvoivat vielä viimeisessäkin käsikirjoitusversiossa merkittävästi. Jos kustannustoimittaja ei olisi rohkaissut kokoelman olevan valmis, muokkaisin tekstejä varmaan vieläkin.
Minusta tuntuu, että olen oppinut paljon. Oriveden pitkä stipendiaattikurssi vuonna 2006 oli merkittävä, myös yhteistyö kustantajan kanssa on saanut minut näkemään asioita uudella tavalla.
Sen tiedän ja tunnen, että pitää kirjoittaa vielä paljon paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti