Kävin tänään lasten kanssa maalla, äitini synnyinkodissa, joka on nykyään perheemme kesäpaikkana. Isä siellä eniten asustaa, varhaisesta keväästä alkavaan talveen. Minäkin vietin siellä kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät. Viime vuosina olen käynyt harvemmin, tänä vuonna vain pari kertaa. Tarinoita miettiessäni piipahdan siellä ajatuksissani usein.
Kiinnitin huomioni 1870-luvulla rakennetun talon seiniin. Ovatko ne aina olleet noin vinot? Oli apeaa, vettynyt piha, lehdettömät puut, pysähtynyt luonto ja kuihtunut isä. Lapset sentään jaksoivat kirmata, kuten aina.
Menimme rantasaunalle. Isä ei jaksanut kävellä, otimme auton. 35 vuotta sitten hän kantoi minut hartioillaan saunalle ja takaisin. Kiipesin saunan katolle panemaan muovipussin savupiipun suojaksi ja pari kertaa tuntui siltä, että putoan katon läpi. Katselin alas päästyäni saunamökkiä ja tuli sellainen olo, että se luhistuu talvella ja että katson sitä nyt viimeisen kerran.
Nostin isän kanssa laiturin puuta vasten lappeelleen. Sama tunne kuin äsken, teen tämän viimeistä kertaa isän kanssa. Otin paljon kuvia. Niissä kaikissa on haljakka valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti